Johdatus uralilaisiin kieliin
Essee Timo Hannelin 2010
Mitä uralilaiset kielet ovat ja miksi niitä tutkitaan?
Mistä me tulimme ja mihin olemme menossa. Siinä melkoisen perimmäisiä kysymyksiä vastattavaksi tässä ja nyt. Näihin kysymyksiin voi etsiä vastauksia kirjallisuudesta ja vaikka Internetistä, jolloin helposti törmääkin uusiin ongelmiin tai ainakin liikaan informaatioon eikä vastauksen metsää helposti erota tiedon puusta.
Toimittamassaan kirjassa Uralilaiset kansat, Johanna Laakso on omassa artikkelissaan kuvannut suomalaisten lähikieliä ja niiden puhujia, referoin lyhyesti.
Itämerensuomalaiset sukukielemme ja niiden puhujat
Itämeren suomalaiset kielet, finnic languages, on yhteisnimitys suomelle ja sen läheisimmille sukulaiskielille, joiden voidaan esittää polveutuvat yhteisestä kantakielestä, kantasuomesta.
Kantasuomea edeltävää itämerensuomalaisten ja saamen kielien yhteistä vaihetta kutsutaan varhaiskantasuomeksi ja
Kantasuomea edeltäneen kielimuodon puhujilla oli vielä välitön yhteys nykyisten volgalaisten kielten kanssa. Tuo yhteys katkesi noin kolme ja puoli tuhatta vuotta sitten (n. 1500 eaa). Kantasuomi erosi varhaiskantasuomesta ehkä noin 500 vuotta sen jälkeen ( n. 1000 eaa).
Arkeologien mukaan on Suomessa ja Virossa asunut noin 2500 eaa ns. nuorakeraaminen eli vasarakirves kulttuuri alkuperäisväestön lomassa, ja teorian mukaan mahdollisesti puhunut varhaiskantasuomea edeltänyttä kieltä, jota ei vielä voi sanoa edes germaaniseksi tai balttilaiseksi vaan olisi lähellä niiden yhteistä kantamuotoa indoeurooppalaista kantakieltä.
Niin runsaasti on kielessämme sanastolainoja tuolta ajalta. Tuolloin olisi suomen kieleen sana laiva, yhteyksiä onkin pidetty meren yli tiiviisti. Lisäksi löytyy kulttuurisanastoa maanviljelystermejä ja teknisiä kuten rauta, mutta myös "ylellisyyslainoja" kuten hammas ja kaula. Vaikutukset ulottuvat jopa kieliopilliseen rakenteeseen asti. Esimerkiksi adjektiiviattribuutin kongruenssi olsi tullut suomen kieleen tuolloin ja siksi sanotaan punaisessa talossa, eikä punainen talossa, kuten unkarissa.
Tältä ajalta olisivat mm. myös SOV -sanajärjestys, liittotempukset, perfekti ja pluskvanperfekti: (hän on tehnyt, hän oli tehnyt).
Kaksikielisyyttä, seka-avioliittoja on epäilemättä esiintynyt ehkä kansat ovat kokonaan sekoittuneet toisiinsa. Kärjistäen sanotaan jopa että olisimme kielensä vaihtaneita germaaneja.
Myöhempiä kielikosketuksia on ollut etetnkin slaavilaisiin kieliryhmiin, erityisesti venäjän kieleen. Itäslaavilaiset heimot saapuivat alueellemme ensimäisen vuosituhannen loppupuolella, juuri ennen kristinuskoa ja historiallisen ajan alkua.
Itämerensuomalaiset kielet voi jakaa ryhmiin eri perustein.
Viron keskivokaalin esiintymisen mukaan: viro, vatja, vepsä, liivi
3. persoonan pronominina pohjoisessa hän, etelässä tämä
tai lännessä heittäytyy ja idässä heitäksen
lännessä jalkain, lammasten, idässä jalkojen, lampaiden
Suomen yleiskieli on muodostettu suhteellisen myöhään eri puolilta suomea otetuista murreaineksista.
Yhteistä kielialueen kansoille on ainakin maanviljelys, kalastus ja metsästys, tavoissa ja uskomuksissa on paljon yhteistä myös venäläisten naapurien kanssa. Pienille kansoille ja kulttuurialueille moderni yhteiskunta on käynyt tai käymässä kohtalokkaaksi.
Tämä laaja ja ansiokas yleiskuvaus kuvaa suomen kansan syntytarinan melkoisen uskottavasti, mutta joutuu jättämään tarkastelun ulkopuolelle valtavasti yksityiskohtia. Vaikka loppulause onkin jopa sovitteleva se ei anna kovinkaan paljon toivoa saati selviytymisen eväitä pienille kielisaarekkeille.
Näitä nykyään harvinaisia nykyajasta selviytymisen eväitä sen sijaan löytyy seuraavassa Riho Grünthalin englannikielisessä artikkelissa vuodelta 2006. Olen kääntäessäni lyhentänyt artikkelia ja valinnut joitakin pääkohtia siten, että pääasia kuitenkin säilyy. Puhujumäärien taulukkoon lisäsin erotukset havainnollistamaan muutoksia.
The construction and erosion of Finno-Ugric identities
http://www.helsinki.fi/hum/sugl/henkilokunta/julkaisut/Groningen2006.pdf
Suomalais-ugrilaisia ( = uralilaisia) etnisiä ja lingvistisiä identiteettejä on useampia kuin yksi ja lisäksi nämä erilaisista alueellisista, kulttuurisista ja historiallisista olosuhteista nousevat identiteetit ovat jatkuvassa muutoksessa. Huomattavin parhaillaan menossa oleva muutos vaikuttaa puhuttujen kielien lukumäärään ja vähentää suomalais-ugrilaisien identiteettien monimuotoisuutta.
Unkari, Suomi ja Eesti ovat selkeimmät esimerkit suomalais-ugrilaisista kielialueista, jotka ovat eurooppalaisia yhteiskuntia sekä valtioita. Näiden lisäksi on lukuisia enemmän tai vähemmän selkeitä kielialueita ja kansoja joiden lukumäärä riippuu laskentatavasta. Kieli ei ole sosiaalisesti neutraali instrumentti, joka vain yhdistää ihmisiä. Se on erottamaton osa sosiaalisten ja etnisten ryhmien identiteettiä jolla usein mitataan yksittäisen puhujan tai ryhmän kielellistä asennetta.
Kollektiivinen identiteetti nousee jaetuista kulttuurisista ja paikallisista olosuhteista kullakin yksilöllä erimuotoisena heijastaen yksilön kokemuksia, pyrkimyksiä ja tuntemuksia. Miten identiteetti ilmenee ja manifestoituu, riippuu erittäin suuressa määrin sosiaalisesta ympäristöstä. Kollektiivinen identiteetti luo näin yksilöitä joilla kullakin on oma elämäntarina, muisti ja identiteetin muoto.
Eroista huolimatta on mahdollista nähdä myös yhteisiä tai yleisiä piirteitä suomalais-ugrilaisissa kansoissa. Varsinkin venäjän alueen suomalais-ugrilaiset vähemmistökielet ovat uhanalaisia ja siten erityisen huomion tarpeessa.
Esimerkkeinä mainittakoon muutamia etnisiä Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia ( tai puhuneita ) vähemmistöjä pohjois- tai keskieuroopan alueella; Saamelaiset kielet pohjoisessa skandinaviassa ja hiljattain kuollut liivin kieli Latviassa. Unkarin ulkopuolella asuvat unkarinkieliset Slovakiassa, Serbiassa, Romaniassa ja Georgiassa yhteensä yli 2 miljoonaa unkarinkielistä ihmistä, (yli 10 miljoonan unkarin unkarilaisen lisäksi). Tverin karjalaisten määrä on pudonnut alle 70 vuodessa kuudennekseen kun samaan aikaan Marilaisten suhteellinen määrä on pysynyt jotakuinkin ennallaan.
Muutoksia vuodesta 1926 vuoteen 1989 erotus
Twerin karjala 140 000 -> 23 000 -117 000
Marilaiset 428 000 -> 670 000 +248 000
Mordvalaiset 1 340 000 -> 1 154 000 -186 000
Udmurtit 514 200 -> 746 600 +232 400
Vepsä 32 800 -> 12 500 -20 300
Nenetsit 16 800 -> 34 700 +17 900
Demografisia tietoja on tulkittava varovaisesti ja huomioiden esim. historialliset tapahtumat, natiivien puhujien määrä ja migraatio.
Suomalais-ugrilainen kieliperhe on makrotason abstraktio joka määrittelee melko akateemisesti jotakin pikemminkin erotuksena indo-eurooppalaisista kuin kertoisi jotakin koko kieliryppäästä.
Kielien sukulaisuus oli tärkeätä etupäässä liittyen kansalliseen herätykseen suomessa. Unkarilaisille kielisukulaisuus merkitsi pikemminkin päinvastaista, ja liittivät kansan historian johonkin reuna-alueiden primitiivisyyteen, upean ja mahtavan keskieurooppalaisen menneisyyden sijaan. Eestissä olosuhteet kansalliselle herätysliikkeelle olivat paljon rajoittuneemmat ennen itsenäisyyden saavuttamista 1918.
Etninen eroosio
Esimerkkinä kielellisestä identiteetistä ja sen rakentumisesta Grüntal esittää vatjalaisten itsestään käyttämiä nimityksiä: vad'd'alainő, (vatjalainen) ja , maa tŝeeli (maan kieli) orkolain ( laaksossa asuvat ), mätŝiläin ( mäellä asuvat ), vaipool ( luoteis kylät ) (Heinsoo 1996, 1998 )
Kun kansa alkaa kutsua kieltään nimellä on kyse konseptista, jossa on tarpeen erottua jostakin tai joistakin muista kulttuuriryhmittymistä kielen, maantieteellisen alueen tai muun keinon avulla.
Ilmeisin muutos etnisissä identiteeteissä on eroosio. Pääero modernin ja katoavan yhteisön välillä on identiteetin vahvuudessa. On etsittävä identiteetin vahvuudet, niissä on avaimet ratkoa muut ongelmat.
Jokainen suomalais-ugrilaisista kansoista ollut voimakkaan sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen muutoksen kourissa. Dramaattisin muutos on ollut niissä yhteisöissä jotka ovat jo alkaneet kaksikielistyä ja sen myötä alkaneet ehkä vähemmistönä vaihtaa omaa kieltään toiseen. Koodinvaihto ei pidemmän päälle onnistu kaikilta ja kielet alkavat sekoittua. (Auer 1999, Sarhimaa 1999)
Puheenvuoro vähemmistökielen puhujalle
Lopuksi Vepsänkielinen haastattelunpätkä vuodelta 2005, jossa paikallinen haastateltava muistelee. Samasta Rihon artikkelista.
Konz vanhembis klassois olim i konz pasportan andoiba, siloi oli kut se meile huiged olda vepslane. sata procentad oliba vepslaižed juridenke. Kut se oli mugane aig, konz oli huiged, mishe sina oled ed venanik a vepslaine. Sen täht emme pakitud, miše pasportoihe kirjutet vepslane...
Siloi ved opendajad ... sanuiba, miše teiden lapsed kaiken pagižtas vepsaks i siks hubdemb openda. I muga keldiba kazvatajid, miše vähamb tarviž heile pagižta.’
Kun ylemmillä luokilla saimme passit, ei juuri kannattanut olla vepsäläinen. Sata prosenttia oli juuriltaan vepsäläisiä. Se oli aikaa jolloin hävetti kun ei ollut venäläinen vaan vepsäläinen. Siksi emme pyytäneet että passiin kirjoitettaisiin vepsäläinen...
Silloin opettajat sanoivat, että lapsenne puhuvat kaiken vepsäksi ja siksi oppivat huonommin. Ja sanoivat vanhemmille että puhuisivat heille muka vähemmän.
(suomennos Timo Hannelin)
Paikalliskoulujen lakkauttaminen ja opettajien ei-rohkaiseva asenne paikalliskieliä kohtaan ovat vain yksi pieni osa suurempaa tosiasioiden vyyhteä joka vaikuttaa etniseen eroosioon. Poliittiset ja sosiaaliset muutokset aiheuttavat muutoksia myös kielellisessä ympäristössä ja kielen sosiaalisessa asemassa, Taloudellinen muutos ja elintaso vaikuttavat kielellisiin, etnisiin ja geografisiin verkostoihin. Urbanisaatio ja modernisaatio johtavat varhaisempien ja uusien sosiaalisten ja kielellisten verkostojen kohtaamattomuuteen ja näin kaksikielisyys saa aiempaa enemmän tilaa.
Uhanalaisen kielen puhujat tiedostavat tilanteensa ja monet yrittävät parhaansa epätoivoisenkin tilanteen edessä. Elävä kieli ei kuole pelkästään itsekseen. Suuri valtakieli ei ole vaarassa menettää valta asemaansa, mutta silti sen puhujat saattavat hyvää tarkoittaen asenteillaan, valinnoillaan ja toimillaan välillisesti tuhota vielä elävän kulttuurin peruuttamattomasti sukupuuttoon. Valtakulttuurin edustaja ei yleensä näe vähemmistökulttuurin sisään, koska on siinä tilanteessa kielitaidoton. Kielitaito on sellaista sosiaalista pääomaa joka avaa ovet kulttuuriseen rikkauteen.
