Graniittipojan historianarraatiosta

Elokuvat ja av-media ylipäätään vaikuttavat meihin voimakkaasti. Käyttämämme hiusmuoti, puhetapa, tapa liikkua ja pukeutumisen trendit tulevat sieltä. Toisaalta ne on myös sijoitettu sinne vaikutusmielessä ja vieläpä tarkoituksella tai sitten ihan sattumalta. Tunteisiin vaikuttavana ilmaisumuotona elokuva onkin propagandan ja poliittisen vaikuttamisen ykköskeino, jopa niin pitkälle että asiasta voi vakavissaan olla jopa huolissaan. Toisaalta ehkä aidosti neutraalia ja epäpoliittista elokuvaa ei edes voi olla, jokainen tekijä kuitenkin kuulu johonkin eturyhmään. 

Usein elokuvissa myös tavoitellaan jonkin historiallisen ajan tyyliä. Tällöin voisi sanoa että historia on elokuvan aiheena, tai ainakin siinä kuvataan jotakin historiallista aikaa. 

Toisaalta jokainen elokuva on oman aikansa lapsi, eikä voi paeta oman aikansa tekniikasta ja tuotantotavoista syntyviä tyylillisiä ja tiedostamattomia seikkoja, jotka paljastavat jonkin yksityiskohdan vuoksi tekoajankohdan ainakin tarkalle katsojalle. Teoriassa tietysti voisi ajatella että joku erittäin hyvä väärentäjä voisi ehkä luoda uuden 'aidon' historiallisen elokuvan, mutta käytännössä tällainen olisi niin vaikeaa että tehtävää voi pitää mahdottomana.

Oikeastaan vain vanha elokuva antaa meille mahdollisuuden katsoa asioita jälkeenpäin ja matkan päästä voimme nähdä miten jokin asia on olemassa edelleen, kun jotkut toiset asiat ovat jo kadonneet, eivätkä vaikuta nykyisyydessä. Elokuvan historia avaa mahdollisuuksia tutkia vieläpä hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutteita, politiikkaa ja taidetta, oli se sitten korkeaa tai matalaa.

Aion tutkia Wäinö Aaltosen 1917 tekemästä veistoksesta Graniittipoika tehtyä samannimistä dokumenttielokuvaa, jonka on ohjannut Antti Peippo vuonna 1979, leikkaajana Juho Gartz, tuotanto Verity Films Ky. Elokuvassa ei ole selostajan ääntä.

Historiatietoisuus, identiteetti rakentuu myyteistä

Historiatietoisuus on Jörn Rüsenin mukaan toimintamalli, jossa nykyhetkessä  käytettäväksi menneisyydestä etsitään, tulevaan suuntautuvia toimintamalleja. Tulkitsemme siis menneisyyttä nykyhetken tarpeista käsin kukin oman moraalimme mukaisesti. Rüsen huomauttaa, että historiatietoisuus helposti muuntaa moraalin traditioksi, ajattomaksi käyttäytymissäännöksi.

Me muokkaamme ajalliset kokemukset kertomuksiksi, joissa on aina tietyt toimijat ja dramaturgia, toisaalta mikäli emme pysty jäsentämään menneisyyttä kertomuksena, meillä ei ole myöskään historiallista identiteettiä. 

Historical Consciousness: Narrative, Structure, Moral Function and Ontogenic Development. (Jörn Rüsen 2004)

Kokoelmassa:  Theorizing Historical Consciousness. (Seixas toim) 

Historiakulttuuri

Historiakulttuuri on se kulttuurin alue, jolla ihmiset kohtaavat menneen ja tekevät tiliä sen kanssa (Hentilä 2000) Historia on nykyajassa läsnä arjessa joka päivä. Keskiajalla oli toisin, silloin ei odotettu muutosta, joten katsottiin enemmän menneisyyteen (Kozelleck)

Elokuvan historian kautta laaja yleisö voi sankoin joukoin innostua historiakulttuurista, mikä ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä vielä vähän aikaa sitten. Vasta viime vuosina on suuri määrä elokuvia saatu restauroitua tai pelastettua tai ylipäätään saatettua saataville. Televisio pullistelee historiapainotteisia tv-kanavia joiden kautta suuri yleisö näkee vaikkapa mykän elokuvan klassikoita ja harvinaisempiakin teoksia useammin kuin koskaan aikaisemmin on ollut mahdollista. Historia dokumenttielokuvan aiheena on selvästi yleistymässä. Lähihistoriasta (viimeisen sadan vuoden ajalta) kertovat elokuvat voivat käyttää materiaalinaan aitoja tuon ajan filmimateriaaleja. Riippuu tietysti osittain siitä mihin pistetään raja vanhan ja uuden elokuvan välillä, mutta vanhoja elokuva on nyt ja tullee aina olemaan enemmän kuin uusia, joten niiden näkeminen on oikeastaan tavallisempaa kuin luulisi. 

Kansatieteellinen elokuva loi suomalaista historiakäsitystä

Samat henkilöt, jotka ovat varhaisten suomalaisten kansatieteellisten elokuvien takana, näyttävät olleen perustamassa Suomen ensimmäisiä elokuville tukea antavia säätiöitä ja laitoksia. Mainittakoon vaikkapa Kustaa Vilkuna. Minulle tämä kertoo siitä, että kyse on oikeastaan jo ennen itsenäistymisen aikaa alkaneesta kansallisesta projektista. Luoda suomalaista identiteettiä, yhtenäistää kansa jakamaan joukko yhteisiä arvoja ja tässä tapauksessa näkemään ne tietynlaisia kuvina ja tapahtumina. Elokuva ei siis ole vielä itsenäinen taidemuoto, joka noudattaisi omia lakejaan orjailematta ketään, sen sijaan sillä on selvä agenda: Suomi maailmankartalle. Elokuvia edelsi toki ajanjakso, jossa samaa työtä oli jo tehty säveltämällä, piirtämällä, maalauksina jne. Tärkeää ajalle oli, että kuva, joka piirretään ei liikaa juutu menneeseen vaan nähdään jonkinlaisena modernisaation  muhevana multana, josta nopeasti kehittyvä yhteiskuntamme on saanut juurensa.  Suomen koko taidesfääri ja kaikki sen keskeiset instituutiot ja rakenteet  piti luoda tyhjästä 1800 -luvun lopulla. Suomella kun ei ollut mahtavaa menneisyyttä jolla olisi voinut paukutella henkseleitään, piti luoda kokonaan uusia kuvia. Merkittävimmät taiteilijamme ovat lähes kaikki olleet tätä suomalaista identiteettiä ja sen kuvastoa olleet rakentamassa. Eipä ihme että nytkin elokuvia tehdessä mallia otettiin paljon vaikkapa Akseli Gallen Kallelalta ja muilta vastaavilta kuvataiteilijoilta, jotka jo olivat kuvanneet suomalaisia aiemmin. Pysyttiin siis samassa tarinassa. 

Mielikuvan ei tarvitse olla todellinen

Ja kuten kuva joka piirretään, ei elokuvissakaan ollut niin tärkeää todentuntu kuin täyttää historiallinen mielikuva. Kansallisromanttinen, myyttinen kansa, jolle ei ole vastinetta todellisuudessa. Tilanteet ovat lavastettuja ja niissä pukeudutaan filmimateriaalin valotuksen kannalta suotuisaan vaaleaan asuun, sen sijaan että oltaisiin uskollisia sille mitä asioista tiedetään. Ajalle tyypillistä oli että vaikkapa uutisfilmi, jossa kerrottiin laivan uppoamisesta kaukana merellä, se saatettiin kuvata pienoismallin avulla, rekonstruoiden. 

Ei pidä kuitenkaan luulla etteivät tuon ajan ihmiset olisi erottaneet tätä oikeasta, se oli vain ehkä helpompi hyväksyä aikana, jolloin oli totuttu lehtikuvatkin näkemään piirustuksina. Rekonstruktiot hyväksytään nykyäänkin yllättävän helposti esim tietokoneanimaatioina.

Toinen asia on mihin aikansa poliitikot käyttivät elokuvia. Oulujoen "Koskenlasku" on ehkä  ollut vielä vilpitön matkailumainos, mutta samalle seudulle sijoittuva elokuva "Viimeinen lohipato" vaikuttaa tallennetun  aivan kuin tietoisena siitä, että joki tullaan patoamaan vesivoimaa varten. Eli onko elokuva ollut perustelemassa padon rakentamista, kun nythän mikään ei katoa, onhan se sentään filmattu jälkipolville talteen. 

Valinta on politiikkaa

Historia poimitaan menneisyydestä. Kaikkea ei  ole kirjoitettu historiaan vaan on käytetty valintaa, valtaa, päätetty mitä ja miten valitaan se mikä valitaan. Useimmat tutkijat suorittavat valintaa siinä minkälaisia elokuvia he ottavat tutkimuksen piiriin. Useimmiten, näyttäisi siltä, tutkitaan teatterilevityksessä olleita kaupallisia fiktioelokuvia. Tutkimuksen ulkopuolelle jää marginaalialue, useimmiten opetuselokuvat, teolliset elokuvat, tieteelliset elokuvat ja ainakin ne jäävät sivurooliin tutkimuksissa. Mukana on kuitenkin usein myös dokumenttielokuvia ja avant-garde -kokeiluja. 

Mikä on tutkittavaa?

Fani keräilee faktoja ja triviaa. Elokuvatutkija etsii aivan eri asioita, ensinnäkin hyviä suuria kysymyksiä, joihin voidaan vastata väitteillä, joita sitten voidaan mahdollisesti tukea faktoilla. Väitteistä ja niiden kritiikistä, analyysistä voi syntyä lopulta uutta teoriaa ja historiaa, jonka avulla voimme nähdä suurempia linjoja elokuvan kehittymisessä ehkä  osana laajempaa ihmiskunnan ja kulttuurin kehitystä. 

Historia siis toisaalta kuvaa mennyttä ja toisaalta pyrkii selittämään sitä. Historioitsija voi aloittaa ongelmasta, kysymyksestä mutta päätyä aivan uuteen kysymykseen ja vastata lopulta siihen tai siitä seuraavaan kysymykseen. 

Useimmat argumentit elokuvan historian tutkimuksessa nojaavat empiirisiin todisteisiin. Todisteiden valossa voidaan katsoa, että esimerkiksi jokin esitetty väite voisi vaikuttaa todennäköisimmältä selitykseltä johonkin esitettyyn kysymykseen. 

Lisäksi voidaan tueksi etsiä sopivia teorioita, kirjoituksia, muuta dataa ja dokumentteja. 

Graniittipoika -elokuvan analyysi

Kuinka luoda elokuva kuurosta kansalliskuvanveistäjästä? Wäinö Aaltonen oli elämäntyöltään suomen kansallisen kuvaston merkittävimpiä luojia, joka ikuisti kiveen useita merkkihenkilöitä, kuten Aleksis Kivi ja Sibelius... Hän oli myös Suomen Akatemian jäsen. 

Nuorena taiteilijana 1917 hän ryhtyi veistämään kuvaa sotaorvosta, 1979 valmistuneen elokuvan alkujakso antaa meille ajankuvaa itsenäisyyden alkumetreistä ja kuvia kadulla painivista pojista, jotka voisivat olla mahdollisia malleja pojaksi. Elokuvan ensimmäinen otos muistuttaa valaisultaan ja asettelultaan maalaismaisemassa hiukan peilikuvaa Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Poika ja Varis (1884), tosin nyt ilman varista. 

Äänekäs mykkäelokuva, jonka still -kuva liikkuu.

Elokuva ratkaisee  nuorena kuuroutuneen Wäinö Aaltosen tilanteen kuvaamisen hienolla ilmaisukeinolla: Olemalla puhumatta. Jos on sanottavaa, teksti kirjoitetaan ruutuun kuvan päälle. Paljoa ei tarvita, lause kuuroutumisesta, muutama vuosiluku. Tekstit ovat kookkaita ja ne on helppo lukea, ei mitään pientä piperrystä.

Päasiassa mennään kuitenkin valokuvista koostuvassa kuvamontaasissa ja ääniraita koostuu luonnonäänistä, jotka liittyvät suoraan kuviin, välillä soitetaan valittuja ajankuvaan sopivia musiikinpätkiä, joista useat nekin on osittain motivoitu vaikkapa kuvilla soittajista.  

Arvioisin, että elokuvan ajasta ainakin 80 prosenttia katsellaan vanhoja valokuvia, mutta sitä ei juurikaan pane merkille, sillä aina kuvaa on rajattu, kuvaan sisään, tai ulos siitä zoomataan, panoroidaan kuvan sisällä, tiltataan kuvatilassa. Lisäksi kuvaan liittyvät äänitehosteet tuovat jatkuvuutta kuvien välille ja kuvilla kerrotaan selvästi tarinaa. Kuvat on erittäin hyvin motivoitu, välillä käytetään aitoa vanhaa kopiota liikkuvasta filmimateriaalista, ja se istuu tietenkin saumattomasti valokuvilla luotuun ajankuvaan. Teemat myötäilevät aiemmin hankittuja tietojani suomen historiasta. 

Kerronnan keinoja

Kuvassa vuorottelee veistos Graniittipoika ja ajankuva suomen itsenäisyyden ajan historiasta 70 luvulle asti, sekä kavalkadi Wäinö Aaltosen muista teoksista koko hänen elämänsä ajan. Intensiteetti säilyy, tämä vuorottelu antaa vaihtelua ja erilaisia tunnelmia. Lisäksi Aaltosen elämän aikana tapahtui ihan kiitettävän paljon suuria tapahtumia, joista elokuvaan tulee dramatiikkaa. Tampereen sillan patsaiden paljastus vaikkapa yhtenä mainittavana.

Nähdään kuvanveistäjä ahkerasti työnsä ääressä. Kuvanveistäjä istuu ja ajattelee, lepuutta käsiään sylissään. Hauska kubistinen versio Aleksis Kiven patsaasta herättää kysymään, miksi nykyinen on  niin realistinen. Luonnos Sibelius -monumentin luona olevasta Jeanin näköis-muotokuvasta. Nähdään Helsingin yliopistolle tehdyt reliefit. 

Sitten sota. Kuvia pommituksista. Tunnistan palavan talon yliopiston päärakennukseksi. Nähdään samat reliefit rikkinäisinä. Ja taas katsotaan kuinka hiljainen kuvanveistäjä jatkaa työtään. Kaiken kanssa vuorottelee pienen graniittisen pojan otsan alta tiukasti katsovat silmät. Ne katsovat suoraan eteenpäin. Ja sekoittuvat katsojan katseeseen, kuvanveistäjän katseeseen ja yleisön katseeseen. Tavallaan Graniittipoika on kivisenä ikuinen ja siten katsoo läpi ajan, läpi historian. Pojalla on korvat, mutta kuten me, jotka emme ole kuulleet sanaakaan pitkään aikaan, eivät nekään kuule sanoja. Mutta silmät katsovat. 

Muistan jostain ilmeisesti juuri Akateemikko Wäinö Aaltosen sanoneen, että ellei teoksella ole ikuisia, ajattomia arvoja, sillä ei ole mitään arvoja.

Tilaa muodostaa omat merkityksensä

Elokuvan avulla saa väläyksen maailmasta jossa eivät sanat tule muodon ja ihmisen väliin. Mikäpä sopisikaan paremmin "kansallisten ikonien" veistäjälle. 

Elokuva rakentaa monumentaalista kuvaa monumentaalisten kuvien tekijästä. Graniitin karkeus, toisessa mailmansodassa kaatuneiden kasvokuvien karkeus, ( kuvan päällä ei lue mitään on vain risti -symboli ) käytetyn filmimaterialin rakeisuus, valokuvien ja filmin harmaa mustavalkoisuus. Kaikki tukevat jotenkin samaa rakeisuutta. Ja hiljaisuus, jossa ei puhuta, antaa tilaa muodostaa omia ajatuksia, kuvakerronta ja musiikki tosin kyllä johdattelevat riittävästi, ettei joudu keksimään merkityksiä ihan itse. 

1970 - 80 -lukulaisuus

Historiallinen kuva lähenee nykyaikaa. Tunnistan ajankuvan lapsuudesta. Olen itse elänyt intensiivisimmän nuoruuteni aikaa tätä elokuvaa tehdessä. Patsaan loppusijoituspaikassakin olen käynyt. Funktionaalinen, konstruktivistinen betonitalo, joka on taidetta varten rakennettu hyvinvointisuomen aikaan, siis silloin kun kaikkialla vannottiin kulttuurin hyvää tekevään voimaan. 

Populaarikulttuuri oli tuolloin kovasti nousussa ja koin että sitä ja minua vastaan (popin kuluttajana) taisteltiin.  En siis vannonut korkeakulttuurin nimeen silloin, enkä oikein osaa nytkään, mutta kyllä oli se aikaa, jolloin kulttuuria tulvi joka puolelta ja lapsille ja nuorille etenkin pyrittiin tarjoamaan paljon virikettä. Ilman sitä kaikkea tarjontaa, en usko, että minusta olisi välttämättä tullut kulttuurin tekijä loppujen lopuksi.

Sisäinen dialogi

Sanoisin, että puheen puuttuminen on tässä elokuvassa jopa suurempi propagandistinen keino, kuin yksikään isänmaallisen paatoksellinen selostaja. Jokainen joutuu löytämään elokuvan tarinan itse, ja siksi sijoittaa sinne aidosti jotain itsestään. Elokuva toimii kuin nykyaikainen pelikokemus erittäin immersiivisenä kokemuksena ja vuorovaikutuksessa katsojan kanssa. 

Katsoja ottaa kantaakseen vastuun tarinasta ja täydentää puuttuvan elementin oman mielikuvituksensa varassa, joten lopputulos on tietenkin sellainen joka katsojalle itselleen kelpaa parhaiten kaikista mahdollisista. Itse käyttämäni sisäisen "kuvitellun" selostajan ääni oli ainakin hyvin vaikuttava, vaikka en tarkkaan osaa toistaa enää sanaakaan. 

Vaikutuksia henkilökohtaisessa historiatietoisuudessa

Huomasin yliopiston päärakennuksessa kulkiessani nähneeni saman reliefin, joka elokuvasssa esiintyi ensin luovutustilanteessa, sitten pommien tuhoamana. Tila, jossa taideteos sijaitsi alkoi välittömästi merkitä minulle henkilökohtisesti jotakin avian muuta, kuin aiemmin. Nyt siitä tuli minulle historiallinen tila, jossa on tapahtunut jotakin sellaista, josta voi kertoa tarinan, tilalla oli yhtäkkiä oma tarinansa. Se että rikkinäistä teosta ei korjattu, eikä poistettu seinältä kertoo myös omaa tarinaansa. Tarina on vaikuttava. Ajatus kuulonsa menettäneestä taiteilijasta, muotojen ilmaisuvoiman löytämisestä ja etenkin niiden vahva käyttö on kiehtovaa. 

Huomaan, että sillä on vaikutuksensa minuun tässä hetkessä. Mahdollisesti tulevaisuudessa harrastan ainakin jossain määrin enemmän kuvanveistoa tai jotakin plastista muotoilua. Nousee myös kysymyksiä joihin elokuva ei vastaa, vaan joudun turvautumaan muihin lähteisiin. 

Valhetta vai faktaa?

Postmodernissa ajassa historiatieto usein kyseenalaistetaan ja kysytään voidaanko tietoa edes saada? Tarina ja sen selitys on aina valheellinen koska se on kielellisesti luotu ja tuotettu, eikä paljasta omaa rakennettaan, kielellisyyttään. 

Entä tässä tapauksessa, kun tarinaa, narraatiota ei edes kielellistetä vaan se vain kuvallistetaan,  ehkä myös musiikillistetaan ja siis esitetään joidenkin valittujen saman aikakauden (ei välttämättä edes aiheeseen liittyvien) valokuvien kautta. 

Katsonko nyt oikeastaan edes historiallista dokumenttia, vai voisiko sanoa että koko teos (tai ainakin valtaosa siitä) on oman mielikuvitukseni tuotetta? 

Wäinö Aaltonen on kuitenkin historiallinen henkilö ja koen aidosti saaneeni tietoja hänestä ja vieläpä siten, että olen vaikuttunut ja kiinnostunut hankkimaan lisää ja nyt kyllä kelpaa jopa jo tylsempikin faktatieto.

Kirjallisuus

Film History, An Introduction  2.nd edition (Kirstin Thompson & David Bordwell 2002)
Historical Consciousness: Narrative, Structure, Moral Function and Ontogenic Development. (Jörn Rüsen 2004) Theorizing Historical Consciousness. (Seixas)

Essee kirjoitettu osana opintoja: 

Timo Hannelin 3.12.2010. Historia audiovisuaalisessa mediassa, A. Lehtisalo

Helsingin yliopisto - Elokuva ja televisiotutkimus, Elokuvahistoriallinen  erityiskysymys TET2040e

Suomalaisen taidejärjestelmän kehityksen pääpiirteet.

Missä suhteissa suomalainen taidemaailma ja sen kehitys poikkeaa siitä kuvasta, jonka taidejärjestelmää koskevat yleiset teoriat välittävät länsimaisen taidemaailman kehityksestä?

Tausta: Länsimaisen taidemaailman kehittyminen

Esimoderni aikakausi    

Aikaa joka vallitsi ennen modernin ajan alkua kutsutaan nykyään esimoderniksi.

Tuolloin vallinnut ajattelutapa näki maailman ehkä eheämpänä, yhtenäisempänä kuin nykyään vallitseva ajattelutapa, tosin tuolloin suhtautuminen tietoon oli aivan toisenlaista kuin nykyisin. 

Skolastikkojen mukaan logiikka pohjautui auktoriteettiin, joten vaikka jossakin ei olisi nykyajattelun mukaan loogisesti mitään järkeä, asia on silti niin jos auktoriteetti niin sanoo. Mikä on kirjoitettu, niin on. 

Myös mystiikalla oli tärkeä osa kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Esimerkiksi kemiallisia kokeita tehdessä oli osattava lausua myös oikeat sanat.  Antiikin ajattelijat olivat tärkeitä. Aristoteleen mukaan ihmiselle on luonnotonta tuottaa jotakin yli tarpeen, pelkästään voiton tavoittelemiseksi. 

Maaseudulla mekaaninen solidaarisuus piti yhteisön kasassa, maaseudulla ei siis kasvateta yksilöitä.

Varhaismoderni aika 

Alkoi tieteen alkaessa nostaa päätään valistusajalla.

Ranskalainen Charles Perrault (1628 - 1703) kertoili Luvig XIV:n hovissa yhä lapsille kerrottuja Hanhiemon tarinoita. Hän kirjoitti: "Kaunis antiikki on kunnioitettavaa aikaa, mutta en usko sen milloinkaan olleen ihailtavaa. Katselen muinaiskansojen miehiä polveani notkistamatta. He ovat suuria, se on totta, mutta ihmisiä kuten mekin."

Skotlantilainen Adam Smith (1723-1790 ) kirjoitti 1776 teoksen Kansojen varallisuus, jossa hän esitti idean markkinataloudesta, näkymättömästä kädestä joka ohjailee ihmisten toimintaa vapaassa taloudessa. Häntä voidaan pitää nykyaikaisen taloustieteen isänä. 

Ajattelu antiikkia kohtaan oli muuttunut. Edistysuskon tunnukseksi tulikin taistelu jossa antiikki häviää modernille.

Talous irtautui näin ensimmäisenä omaksi alueekseen, jolla vallitsee omat lakinsa. Kysynnän ja tarjonnan laki, markkinavoima, jota kukaan ei voi hallita, vaan jonka tulisi johdattaa meidät kohti vaurautta ja onnea. Mielenkiintoista on että tässä voidaan (ehkä hiukan vinoon katsomalla) nähdä tietynlainen uusi jumalanäkemys. 

Markkinavoima on pyhä ja koskematon, jota ihminen ei voi hallita ja jolle meidän tulee uhrata jokapäiväinen vaivannäkömme. Rationaalinen ajattelu on siis synnyttänyt ei-aineellisen, abstraktin, (maagisen?) käsitteen joka konkreettisesti ohjaa inhimillistä toimintaa, vaikka rationalismin piti nimenomaan vapauttaa meidät maagisuudesta.

Sekularisaatio, maallistuminen, joka alkoi jo 1500 - luvun uskonpuhdistuksesta, jossa keskeinen ajatus oli käyttää kieltä jota kansa ymmärtäisi. Talouden irtauduttua omaksi alueekseen, rationalismi levisi uskonnon alueelle. Protestanttinen kirkko halusi 1700 luvulla puhdistautua maagisuudesta ja luoda uskonnosta järkeenkäyvän elämäntavan. Lopulta kuvat kiellettiin kirkoissa ja uskonnosta näin häädetty maagisuus jäi tavallaan taiteilijoiden huostaan.

Vielä 1700 luvun sääty-yhteiskunnassa oli vallassa metafyysis-uskonnollinen käsitys taiteesta ja kaikesta, asiat olivat annettuja, ikuisia, jumalasta. Taide on toisaalta maksajan määrittelemää ja sen tehtävä on osoittaa tilaajan valtaa ja mahtia, asiakkaina onkin ruhtinaita ja hoveja.

Klassinen moderniteetti 1750 - 1960

Uskonto levittää lukutaitoa ja saa 1700 -luvulle tultaessa sitä kautta välillisesti aikaan valistusaatteet. Rationaalisuudesta alkaa tulla sivistyksen mitta, vapaa-ajattelijoita ja ateisteja alkaa ilmestyä. Porvarissääty alkaa nousta uusien tuontituotteiden ja merkantilismin myötä valtaan aluksi hollannissa, englannissa, ranskassa ja yhdysvalloissa jo 1800-luvun alussa.

Yksilöiden ajattelutapa muuttuu individualistisemmaksi ja perinteiset sosiaaliset siteet muuttuvat. Orgaaninen solidaarisuus perustuu työnjakoon, jokaiselle yksilölle on paikkansa. Ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan, mutta yksilöitä, yksilöllisiä

Taiteilija alkaa luoda taidetta taiteen vuoksi. Arvojen erittely tapahtuu taiteessa. "Kunstfremd" = taiteelle vieras. 

Teollistuminen ja massatuotanto alkaa kun hiilikäyttöinen höyryvoima otetaan käyttöön aluksi tekstiilialalla, sitten liikenteessä. Teollistumisen myötä luovutaan sivistysporvariston ihanteesta jonka mukaan ei koskaan tuoteta yli tarpeen.Teollistumisen myötä alkaa myös sosiologian tutkimus. Lopulta sähkön käyttö mullistaa kaiken.  

TYÖNJAKO

Funktionaalinen eriytyneisyys 1700 -luvulla ( Niklas Luhman  1927-98, Koonnut Sevänen 2010 )

Yhteiskunnan eri osa-alueet eriytyvät vähitellen ja syntyy autonomisia järjestelmiä, joille kullekin muut alueet toimivat vain ympäristönä.

Funktio Media Koodi

Talous Raha Maksettu / Maksamatta

Politiikka Valta Vallassa / Marginaalissa

Oikeus Laki Lain puitteissa / Lainsuojaton

Tiede Totuus, tieto Tosi / false

Taide Taiteen tehtävä* Taidearvostelma / kritiikki**

Urheilu Ottelu Voitto/tappio

Terveys Sairaus Terve / Sairas

Intiimi Rakkaus Läheisyys / Erossa

Uskonto Usko Pyhä / Profaani

Koulutus Oppi Pätevä / Epäpätevä

Alunperin Luhman ajatteli taiteen median/tehtävän olevan *kauneus ja koodin siten **"kaunis / ruma", mutta hän korjasi käsitystään 1990 ja vaihtoi tilalle taiteen tehtävän/median olevan *Todellisuuden kontingentin luonteen näyttäminen. Ja taidearvostelma/koodi jolla taidetta voidaan arvioida on yksinkertaisesti onnistuuko se siinä vai ei, eli **toimii / ei toimi.

Reaalimaailma ei siis ole ainoa mahdollinen vaan Taide nimenomaan ainoana voi

näyttää meille vaihtoehtoisia maailmoja. Mistä tulee siis maailman kontingentti (ehdollinen) luonne. Vastapareja voisi olla näin: Ylevän juhlava vastaan arkinen ja karkea

Siro ja hienostunut vs. groteski, burleski...

Lisäksi maailma voi olla Koominen, traaginen, lyyrinen, eeppinen jne

Autonomiaestetiikka

Ranskan vallankumous  1700 luvun lopussa oli aikalaisilleen hyvin merkittävä tapahtuma. Ensin sitä tervehdittiin riemulla, uuden ajan alkamisena, mutta pian, terrorin ryöstäydyttyä, koitti valtava pettymys. Sellaiset ajattelijat kuten J.W.Goethe, F.Schiller, ja Beethoven olivat suunniltaan surusta. 

Heräsi uusia ajatuksia:

On ensin muutettava ihminen ja sitten vasta yhteiskunta, muuten päädytään barbariaan.

Taiteen pitää olla etäällä ja vaalia tietoisuutta paremmasta, humaanimmasta maailmasta. Usko humanistiseen aateperintöön tuli vallitsevaksi. 

Mathew Arnold ja John Ruskin edustivat sellaista sivistysporvaristoa, jotka loivat modernin taideinstituution periaatteet: 

Esteettinen ja ehjä on vastavoima todellisuudelle

Taide vihjaa meille jostakin paremmasta, ihminen voi taiteen myötävaikutuksella kuvitella paremmasta maailmasta

Ensin erotetaan onko jokin taidetta.  (Vihjeiden perusteella, annetaan signaaleja jotka kertovat mistä on kyse) Voihan muuten olla kyseessä valtaseremonia tms. Sitten otetaan taiteen koodit käyttöön ja ja ryhdytään katsomaan toimiiko, näkyykö maailman kontingentti luonne...

Realismi ja naturalismi 1800 luvulla Kyseenalaistaa kauneuden. 

Totuus ennen kauneutta!  - Minna Canth: 

Tutkin maailmaa, en tee kauneutta - Picasso

Marcel Duchamp tuo valmisesinetaiteen La Fontaine teoksellaan 1917 kaikkien tietoon.

John Heartfield 1891-1968  Adolf the superman 1930

Vastaanottaja hakee eheyttä ja kauneutta sekä estetiikkaa, vaikka taiteilija kuinka sitä vastaan rikkoisi

Kypsä, globaali, tai refleksiivinen moderniteetti 1960-1980 taitekohta

Moniarvoisuus, individualismi, epähierarkkisuus, yhteisöt

Post moderni aika 1970 luvulla kritiikki modernia kohtaan alkoi olla niin suurta että voidaan puhua modernin ajan lopusta  ja sen jälkeisestä ajasta. Voisi kiteyttää, että postmoderni aika halusi katsoa asioita useammasta kuin kahdesta suunnasta kerrallaan.

Post development ajattelu hylkää kehityksen. Kehitysmaiden kehittäminen johtaa heidän mukaansa vain onnettomuuteen. Kehityskriitikoita ovat esim Pentti Linkola, Lasse Nordlund

Adorno  - Art As a Sosial System Taide ei saa lohduttaa. Askeettinen modernismi. Totuus! 

Siegfried J. Schidt 1980-90 esteettisyyskonventio on vallassa!

Teoksia arvioidaan esteettisten ja taiteellisten mittapuiden pohjalta

ei moraalisten, kaupallisten, kognitiivisten, (tiedollisten), poliittisten, tai käytännöllisten jne mittapuiden pohjalta.

Niitäkin voi käyttää, mutta vain alisteisena esteettiselle.

POLYVALENSSI Moniarvoisuuskonventio

Vastaanottaessaan ihminen saa vapaasti tulkita teoksia ja suhteuttaa ne omiin arvoihinsa

Oikeus ja vapaus toteuttaa ja rakentaa subjektiviteettia, omaa identiteettiään ja persoonallisuuttaan

Taidemaailman nykyhetki

Erkki Seväsen Taide Instituutiona ja järjestelmänä (Sevänen 1998) teoksessa se, mikä on taidetta määräytyy edelleen (kuten Bourdieulla) institutionaalisesti ja sosiaalisesti ja (enenevässä määrin) autonomisen taidemaailman itse-ohjaamana. Teoreettisena pohjana Sevänen käyttää sekä klassisia modernisaatioteorioita (Weber, Durkheim) että postmodernin ajan kirjoittajia (kuten Schmidt, Bûrger ja Habermas). Keskeinen käsite on eriytyminen (distinction) joka on vähitellen  johtanut taidemaailman autonomiaan. Länsimainen taidemaailma ei kuitenkaan sellaisenaan ole sovellettavissa suomen olosuhteisiin, jossa taiteella on ollut kulttuurimme nuoruudesta johtuen selkeä tehtävä luoda kansallista identiteettiä, mikä ei siis ole merkki taiteen autonomiasta, päin vastoin. 

Sevänen tekee selväksi että taide on edelleen instituutioiden luokittelun vallassa vaikka taiteen piiriin lasketaankin nykyään vaikkapa muoti ja käsityö. taiteen ja ei-taiteen raja on siirtynyt mutta yhä olemassa. Taiteilijan on edelleen lunastettava paikkansa kentällä ja löydettävä tukea mieluiten taiteen kentän sisältä. Bourdieun habitus -käsite sovellettuna suomen olosuhteiseen merkinnee suunnilleen taiteilijuuteen sopivaa, uskottavaa olemusta. Siihen liittyy myös sosiaalinen pääoma, eli esimerkiksi kyky tuottaa taiteilijalle sopivaa puhetta taiteesta.

Päätelmiä

Tähän liittyen huomasin ajattelevani lausetta sosiologian "vapauttavasta vaikutuksesta". (Bourdieu Makujen metamorfoosi ) Sosiologin on selvästikin ollakseen uskottava sosiologi, myös käytettävä uskottavaa tieteellisesti pätevää kieltä ja siten siis ensin hankittava sosiaalista pääomaa, arvosanoja ja pätevyyksiä. Hänen on perusteltava ajatuksensa toisten uskottavien sosiologien ajatuksilla tai oltava ainakin uskottavasti dialogisessa suhteessa niihin, vaikka ei jakaisikaan kaikkia näkemyksiä heidän kanssaan. Hänen on siis hankittava sosiologin habitus. Tämä ei mielestäni ole kovinkaan vapauttavaa, vaikka sen tiedostaa, vaan se  pikemminkin rajoittaa yksilön spontaania ajattelua ja ajatuksien ilmaisua huomattavasti. 

Päättelyni pohjalle totean (siis kuten klassisessa sosiologiassa), että jos jokin myy hyvin se ei voi olla hyvää taidetta, ja kääntäen jos jokin on hyvää taidetta se ei voi myydä. 

Analogisesti tähän sopii tilanne, jossa yksilö ei habituksessaan kylliksi demonstroi ammattilaisuuttaan ja pidä yllä korkeaa palkkatoivomusta, eikä siksi ehkä ole yhtä uskottava sosiologi. Mutta kun hän niin tekee ajatuksetkin alkavat kuulostaa heti uskottavammilta. 

Sama ajatus voisi tulla siis joltakulta joka on tutkinut asiaa koko elämänsä saamatta siitä palkkaa, mutta nyt koska siitä ei makseta, ajatus vaikuttaa huonommalta ja vähemmän kannatettavalta. Kuka tahansa voi siis kävellä kauppaan, ostaa puvun, solmion ja alkaa heti puhua viisaita. (Tietysti kannattaa lukea muutama sosiologinen avainsana, ja käyttää sopivia termejä niin täydestä menee.)

Huomasin myös jääväni miettimään onko sosiologian tehtävä tosiaankin vain hahmottaa koko maailma. Kuinka yleisellä tasolla silloin joudutaan liikkumaan ja missä silloin on sosiologian oma autonomia ja ilmeisesti sosiologian pitää tällöin tutkia myös sosiologiaa, omia toimintaperiaatteitaan sosiologisesti, eli itsereflektoida. Eikö tällöin ole vaarana että sosiologia pyrkii vaikuttamaan tutkimustuloksiin jotka koskevat sitä itseään? 

Omasta mielestäni tätä voi pitää yhtenä taiteistumisen ilmiönä. Taiteellinen tuotantoprosessi, tai ainakin sen tapa luoda uusia arvottamistapoja ja käyttää omia mittapuitaan on leviämässä taiteen ulkopuolelle. Tosin tällöin ehkä tehtäisiin sosiologiaa sosiologian itsensä vuoksi ja arvostella tuloksia vaikkapa sen perusteella kuinka sosiologiamaisia ne ovat. 

Johdattaessaan Bourdieun ajatuksiin esipuheessaan J.P.Roos  mm. huomauttaa, että Bourdie kerran puhui opettajille (opettajan ominaisuudessa) ja (ehkä hieman sokeana omalle puheelleen) huomautti opettajien syyllistävästä puhetavasta ja sen haitallisuudesta, kun tuohtunut opettaja kommentoi -"Mutta tehän käytätte sitä itsekin... ". Kiinnostuinkin itse tutkimaan seuraavaksi hieman lisää uudempaa sosiologiaa onko reflektoiva sosiologia tosiaankin myös itsereflektoivaa.

Spotify vuokraa musiikkia.

Ruotsalainen Spotify aloitti musiikin vuokraustoiminnan.

Loistava idea. Piratismi katoaa siis pian maailmasta. Muusikot saavat rahaa tekemästään työstä ja kaikki saavat kuunnella kohtuuhintaan mitä tahansa musiikkia.

Jo Negroponte sanoi (taisi olla jo 80-luvulla), että tulevaisuudessa, (jossa me nyt siis elämme) sen sijaan että kaupataan atomeita (cd-levyjä, paperia), joita sitten laivataan maapallon toiselle puolelle, jne... ei, sen sijaan bisnes tulee olemaan bittikauppaa. Ja siihen ollaan selvästi menossa ja lujaa. Suomessakin olisi aika lakata tekemästä paperia, johon muut sitten painaa kirjojaan ja myyvät vielä takaisin suomalaisille. Ja sen sijaan alkaa luoviksi taiteilijoiksi ja tehdä... blogikirjoituksia... bittimusaa... tietokoneanimaatioita... sisältöä joka kiinnostaa. Me olemme sen verran kummallista kansaa, että kyllä varmasti kiinnostaa niitä muita, -jotka ovat yleensä ihan tavallista kansaa... - No, ovat, ovat, ihan taviksia, -ainakin omasta mielestään, onhan niitä paljon enemmänkin, kaikilla niillä on tumma tukka... no jutellaan tästä toiste...  

(Hiljaa suomessa osataan olla erinomaisen hyvin...)

Alunperin iPhone ohjelmaksi suunniteltu palvelu on nyt saatavilla mille tahansa koneelle. Alle kympin kuukausimaksulla saat rajattomasti musiikkia, eurolla päiväksi ilman mainoksia, ja ilmaiseksikin mukaan pääsee MUTTA,vain jos sinut kutsutaan mukaan.

Ilmaisia kutsuja pitää nyt vielä jonkin verran jahdata, mutta ilmaisuuteen kannattaneekin suhtautua kuten huumekauppiaiden ilmaisiin näytteisiin. Voit esimerkiksi liittyä ulkomaisen palvelimen kautta ja saada kaksi viikkoa kuunteluaikaa, mainoksilla höystettynä. Kun aikasi on lopussa ja yrität uudelleen suomesta, sinuun suhtaudutaan Spotifyn näkökulmasta kuin ulkomaiseen, joka lomailee suomessa. Netistä ohjeita kuitenkin löytyy joka lähtöön ja voinet muuttaa tilisi myöhemmin suomalaiseksi.  Musiikin suurkuluttajakaan ei tosin ehdi koskaan kuunnella niin paljon musiikkia kuin mitä Spotify tarjoaa ja hinta on verrattain halpa. Joten miksei kerrankin reilusti maksaisi musiikista (ja siitä että on hyvä omatunto) kun se (musa) on kerrankin halpaa, hyvää ja sitä on riittävästi. Köyhän on tietysti säästettävä tässäkin ja katseltava/kuunneltava kaupallista tiedotusta taiteen lomassa, mutta onhan toisaalta mainosten tekeminen tavallaan käsityötaidetta sekin, ja onhan niiden mainostajienkin elettävä leveästi.

ANH = Ajatustehdas Nostaa Hattua. Kerrankin ajatus, joka on liiketoimintakelpoinen, hyödyllinen, antaa lisarvoa, pistää rattaat pyörimään ja josta voi ottaa mallia muuallakin. Harmi vaan suomalaisena että kunnia menee naapurimaahan, mutta menkööön... Rahaa muusikoille. Rahaa... Joku hölmö muusikko varmaan suomessa pian huomaa tilanteen ja alkaa suureen ääneen valittaa seuraavassa haastattelussa, että "nyt ei sitte levyjä enää myydä samaan malliin ku ennen... "

Ennustan, että videovuokraus tullee siirtymään samankaltaisiin toimintatapoihin melko nopeassa tahdissa. Eihän kukaan enää äänittele leffoja dvd-levyille jos ne on koska vaan katsottavissa netissä, halvalla. Digitaalinen vuokraustoiminta on kierrätysaatteen mukaista, ekologista ja siten hyvä asia globaalisti. Pitääkö videovuokraamojen nyt siirtyä teräväpiirto -levyihin, ja mikä se nyt olikaan se voittanut HD - formaatti...

Tämä se on sitä kestävää kehitystä.