Huumori hukassa?

Kuuluisa kreikkalainen lääkäri ja runousopin kehittäjä Aristoteles hukkasi (tarkoituksella tai vahingossa) johonkin kirjoittamansa tutkimuksen huumorista. Joten huumoria ei voida pitää vakavasti otettavana kirjallisuutena, ennenkuin se löytyy jostain.

Tietysti, jos joku vakavasti otettava kirjoittaisi sellaisen huumorioppaan jonka voisi ottaa vakavasti, huumorista voisi tulla ihan varteen otettava tapa kommunikoida. Tai sitten kyseistä henkilöä ei enää otettaisi vakavasti.

En tiedä onko se mahdollista, sillä onhan mahdollista ettei huumoria voi ottaa vakavasti ainakaan länsimaisessa kulttuurissa, itämailla ainakin islamissa asia on tietysti toinen. Siksi varonkin sanojani, sillä en halua loukata ketään, sellaista joka saattaisi suuttua siitä, että häntä tai hänen uskontoaan tai muita arvojaan loukataan tekemällä siitä pilaa. Kuitenkin nykymediassa esimerkiksi poliitikot ovat oivaltaneet pilakuvien vain kasvattavan suosiota. Kaikki julkisuus kelpaa ja pilakuvassa hahmosta tulee universaali hahmo, mikä vain kasvattaa oikean henkilön karismaa. 

Trubaduurit sepittivät pilkkalauluja maksusta ja usein niitä tilasivat mahtihenkilöt itse, tai ainakin tukivat trubaduureja jopa rahallisesti, jottei laulu olisi muuttunut enää ilkeämmäksi. Tosikoista laulettiin ilkeimmät laulut.

Uskon, että huumori oikein käytettynä voisi esim kouluissa opetuksen yhteydessä tehostaa ulkoaoppimista ja asioiden mieleenjäämistä. En kylläkään usko että opettajaseminaari tai valtaosa rehtoreista ottaa onkeensa tästä ainakaan lähitulevaisuudessa.

En yritä olla Aristoteleen veroinen, mutta silti katson että yhtä hyvin minullakin on oikeus tutkia ja pohdiskella asioita luppoaikoina.

Huumorin alalajit vilisevät erilaisia käsitteitä ja muotisanoja, jotka saattavat mennä asiantuntemattomalta helposti yli hilseen. Seuraavassa pyrin avaamaan joidenkin käsitteiden eroja.

Satiiri on huumorin alalajien safiiri. Se on alkuisin satyyrinäytelmistä, joissa jumalat esitettiin ehkä hiukan maallistuneina hahmoina ja se nauratti jumaliin uskovia kovasti. Satiiriin liittyy siis ylevinä ja arokkaina pidettyjen asioiden todellisen ja raadollisen puolen esiinluiskahdus.

Parodia on hieman vähemmän ylevien, mutta silti itseään arvokkaina ja tärkeinä pitämien kohteiden huumoripitoista kuvaamista, eli typeräksi tekemistä. Yleensä joku ylinäyttelee peruukki päässä vanhaa paronia tai paronitarta ja panoroi kuvakulmaa siten että paronin parta joutuu outoon valoon.

Ironia silittää rautaisella poskellaan etenkin iron maidenin kotiapulaista
sen alalaji itseironia ironisoi vain itseään. Ironista on esimerkiksi se kun on itse aiheuttanut itselleen hankaluuksia, juuri silloin kun yritti vähentää niitä. Näin kohde joka joutuu kärsimään on henkilö itse. Ollaan tultu jumalista ja paroneista ihan itsemme kaltaisten hahmojen tasalle ja silti vielä pilkataan ja ivataan.

Sarkasmi verhoaa kuivaa huumoria metsämiehen nuotiolla kertomassa (ehkä vain aikuisten korville tarkoitetussa) karheassa jutustelussa. Lapset eivät ymmärrä sarkasmia ollenkaan, koska ottavat asiat asioina. Aikuinen menee asiaan, (tai asioiden lähistölle ja jopa ihan suoraan metsäänkin) pitkää kiertotietä ja naureskelee partaansa jos/kun toinen ei pysynyt kärryillä. 

Kieroa. Sairasta. Aikuismaista.
Esim: Suattaahan se olla, mutta suattaahan tuo olla olemattakin.

Verkasmi taas on nyt kevään liikunnallista muotia jumppasaleilla, sen joustavuus ja itsestäänsiliävä keinokuituisuus venyttää totuutta ja kätkee aidosti ilkeän ja ivallisen asenteen toisen pömppämahaa kohtaan mahdollisimman leveän ja iloisen palveluhymyn taakse. Tätä näkee TV-SHOP:issa yöllä kun ohjelmat on loppuneet, jos on oikein väsynyt ei voi muuta kuin nauraa. Jotkut ottaa tämän huumorinlajin tosissaan ja tilaavat tuotteita ja liittyvät jäseniksi kuntoklubeihin.

Surkasmi narisee talven pimeillä baaritiskeillä ja muiden julkisten talojen pöydissä ja näännyttää suomalaisten ennestään huonoa itsetuntoa. Aiheina vilahtelee milloin kuolleet läheiset, lemmikkieläimet, tai menetetty rakkaus, milloin minkäkin suuryrityksen lopettamat tehtaat, jotka autioittavat pikkukaupunkeja. Ja nauru jota tämä huumori nostattaa on jotenkin kolkkoa ja se liikkuu huumorin raja-alueilla ja lipsahtaa usein itkun tai vihaisen raivon puolelle.

Sorkasmi maaseutulehden reportterin retoriikassa toisaalta pudottelee melkoisia asiapitoisia sanapökäleitä ja toisaalta sorkkii isokenkäisten poliitikkojen puheista uhoavaa keväistä aromia. Siinä käytetään oppineita sanankäänteitä ja lauserakenteita, joita yleensä vain toiset toimittajat tai muut erityisen paljon lehtiä lukeneet ymmärtävät. Varsinainen huumori tulee siitä että kuulija tai lukija osaa muuntaa vaihtaa diplomaattisen tai totuuden peittävän ilmaisun tilalle asian todellista luonnetta kuvaavan ilmaisun. Nämä todellisia taphtumia kuvaavat kertomukset ovat usein mahdottomia parodisoida, sillä parodian kohde usein omalla käyttäytymisellään tekee mahdottomaksi ylevän mielikuvan syntymisen, jonka sitten voisi vetää lokaan. Kansan suussa poliittiset päättäjät usein kulkevatkin nimellä pellet. Tosin sorkasmin nostama tunnetila on hyvin lähellä surkasmin herättämää rajatilaa.

Orkasmi on muusikkoryhmien sisäisessä kommunikaatiossa käytetyn kielen törkyismeihin kuuluva halventavaa ilmaisua tarkoittava halventava nimitys.
Esimerkki: Bändi soitti hyvin yhteen, mutta keikka kesti kahteen...
Orkasmeihin kuuluu suuri joukko huonojen vitsien kategorioita, kuten loppulatistumavitsit, basistivitsit, jne. voidaankin kiistellä siitä kuuluvatko muusikoiden keskustelut ollenkaan huumorin alalajeihin. Naurattaako niitä oikeasti vai ovatko ne vain niin väsyneitä. Mihin bändi muuten tarvitsee alituista vitsailua? Voiko muusikko edes keskustella toisen muusikon kanssa jostakin vakavasti? Voiko muusikolle sanoa vakavalla naamalla sanan orkasmi, ilman että aletaan heti vitsailla ja heittää herjaa tai hetulaa?

Neljä viimeistä on ihan tuubaa. 

Ne on peräisin sieltä täältä. 

Sieltä juuri. Täältä.