Madrid pikkubudjetilla

Madrid, varsinkin sen ydinkeskusta, on ravintoloiden täyttämä, mutta silti siellä voi selvitä pienelläkin budjetilla ja saada upean suurkaupunkiminilomaelämyksen. Meillä oli hieno reissu, jonka haluamme jakaa. Nämä kymmenen vinkkiä säästävät rahaa ja vaivaa. 

Uno = 1, Lennot ja hotelli

Varaa siis ensin halvat lennot ja halpa hotelli, se on matkan kallein osuus, joten käytä halpalentoja, inter-rail -korttia tai liftaa. Lentoja löytyy parilla satasella per naama.

27,5€/henki yöltä hotellissa ei ole mielestäni paljon, varsinkin kun tämä hotelli on ihan Madridin ytimessä. Neljä yötä kahden hengen huoneessa maksoi veroineen meille yhteensä 220€ ja Booking.com:in kautta suosittelemalla ystävilleen, voi saada 15% alennusta.

Hostal INTER Puerta del Sol, 

Puhelin: 011 34 913 60 46 28,  Calle de la Cruz, 26, 28012 Madrid, Espanja

Dos = 2, Taksilla hotelliin

Punavalkoinen taksi lentoasemalta on virallinen ja niillä on kiinteä hinnoittelu. Taksijono hupenee yllättävän nopeasti, joten ei kannata hermostua ja lähteä metroihin seikkailemaan. Metroliput lentoasemalta tulisivat kahdelta vain 8€ halvemmaksi, eikä lippujen osto ole kaikkein yksinkertaisin asia ensikertalaiselle. Pitää ostaa kortti ja maksaa lentokenttälisämaksu. Taksimatka 30€ vakiohinnalla toi meidät ja matkatavarat lentokentältä puolessa tunnissa aivan hotellin oven eteen. Jos haluat itse tutustua metrolippuihin, voit toki tehdä sen netissä. Pidä käteistä (euroja) mukana, lähimaksu ei aina toimi ja automaatteja on melko harvassa, välillä ei käy edes visa electron. Rahat housuntaskuun tai vyölaukkuun, ammattilainen voi ne ottaa käsilaukusta tai lompakosta. 

Hotellia ei ehkä heti havaitse, sen kyltti on melko korkealla ja ovi on huomaamaton. Soitat hotellin ovikelloa ja oven lukitus aukeaa. Työnnä ovi sisään. Kipua portaita toiseen kerrokseen ja mene liukuovesta sisään. Olet vastaanottotiskillä, joka on auki 24/7. Passia näyttämällä ystävällinen ja englannintaitoinen henkilökunta antaa sinulle kaksi avainkorttia huoneen oveen. Pyydä samalla wifi -tunnukset ja safetyboksin avain.

Pikkuhuone omalla suihkulla ja ilmastoinnilla on oikein mukava. Safetybox, double-bed, TV ja wifi. Joka päivä siivotaan. Toinen avainkortti laitetaan huoneessa kytkimeen, jotta sähköt saa päälle. Pärjäsimme hyvin yhdellä avaimella ja saatoimme saapua välillä valmiiksi ilmastoituun huoneeseen. Huone toki viilenee melko nopeasti muutenkin. Hotelli on savuton, mutta meille annettiin epävirallinen lupa tupakoida kadun puolella avoimen ikkunan ääressä, josta oli mukava seurata kadun elämää eri vuorokaudenaikoina. Käytimme tuhkakuppina vedellä täytettyä kertakäyttömukia. Kun ikkunat sulkee, äänieristys on loistava. Verhot myös pimentävät huoneen täydellisesti. Suihku on melko ahdas ja lämmintä vettä alkaa tulla vasta vähän ajan päästä, mutta huone on oikein siisti ja täysin riittävä meidän tarpeisiin. Ruoanlaittomahdollisuutta, vedenkeitintä tai mikroaaltouunia ei ole, mutta aiomme syödä ulkona, vaikka olemmekin budjettimatkalla. Passit ja vararahat turvaan ja ulos. 

Tres=3, Kadulle

Valitut ravintolat kävelyetäisyydellä. Suosittelemme tässä vain niitä, jotka olivat meidän makuumme ja joissa itse kävimme. Vaikea uskoa, mutta jos tästä lähtee kauemmas ei enää ole kaiken keskellä. 

Aivan hotellin vieressä on Flamenco -teatteri, jossa voi nähdä livetanssia ja musiikkia 35€ hintaan, johon kuuluu juoma. Ei valitettavasti mahtunut meidän minimibudjettiimme tällä kertaa, mutta kandee kokeilla, jos ei ole aiemmin kokenut.

1. Del Chato (4m päässä) https://www.tabernadelchato.com/Inicio

Ma - to  klo 19.00-01.00, pe  klo 19.00-22.30 , la  klo 12.30-16.30 ja 19.00 - 2:30 

Ensimmäisenä sitä haluaa kuitenkin syödä jotain hyvää ruokaa, eikä silmän- tai pikaruokaa. Aivan hotellin kohdalla kadun toisella puolella on El Chato - ravintola. Hinnasto näkyi jopa hotellin ikkunasta. Söimme raikkaan ja laadukkaan cheviche -annoksen ja joimme erinomaiset kahvit kuudella eurolla. Amerikkalaiset omistajat, mutta loistava menu. Pystybaari -meininki oven lähellä, mutta perällä on myös pöytäpaikkoja. Itsepalveluun tottuneena on aluksi vaikea vain istahtaa pöytään, mutta niin se täällä menee. Kun ei kunnolla osaa espanjaa, tilaaminen sormella englanninkielisestä listasta auttaa.

Edes laskun pyytäminen kandee opetella, "La Quenta, por favor!", niin pääsee jatkamaan matkaa. Jätä hiukan tippiä, jos palvelu oli mielestäsi hyvää, vaikkapa noin 10%, euro tai edes hiluja riittää. Pakko ei ole jättää, mutta kyllä siitä tulee itsellekin hyvä mieli, saithan ilmaiset tapakset. Kiitos on "grazias", jossa zeta ääntyy pehmeänä, pistä kieli hampaiden väliin siinä kohtaa. El Chato (suom: lyhyt, töykeä) oli muuten journalisti Jaime Menéndez (1901-1969), joka vastusti Francoa. Jatketaan katua. 

Viereinen Taco Away on tyhjä noutoruokaravintola ilman hintoja, jossa tilaus tehdään internetissä, mennään ohi.

2. Matador on  (10m päässä) ja se on mutkaton, hauska, rento, moderni, suorastaan trendikäs paikka, jossa istutaan pikkujakkaroilla ja nautitaan elämästä. Lasi virkistävää sangriaa maksoi pari euroa. Madridissa saa yleensä automaattisesti ja ilmaiseksi jotain pikkupurtavaa viini- tai olutlasin seuraksi. Täälläkin tarjoilija (camarillo) tuo pöytään naposteltavaa, vaikka olet vasta tilannut drinkit. Esim: Paikallista ilmakuivattua kinkkua = (jamón serrano), manchegojuustoa = (queso) ja oliiveja, tai kuivia keksejä ja salchichón -makkaraa. Auki ma 19.00-2.30 muina päivinä 12.00-2.30.

Tapas on monikkomuoto sanasta tapa, joka alunperin on tarkoittanut tappia, jolla on suljettu viiniruukku, ettei sinne mene hyönteisiä. Tapin tilalla on ruvettu käyttämään leipäpalaa, josta on kehittynyt suosittu loppuillan herkku. Nykyään tapa -herkkuja on tarjolla vaikka minkälaisia, se voi oikeastaan tarkoittaa melkein mitä tahansa pikkupurtavaa. Espanjalainen ei siis koskaan pelkästään juo, vaan aina lasin vieressä on jotain pientä, vaikka edes muutama oliivi antamassa tilanteelle ryhtiä. Leipä on myös aina olennainen osa ateriaa, syötiin sitten mitä tahansa.

Cuatro = 4. Plaza de Jacinto Benavente -aukio (20m hotellilta)

Jatketaan vielä viisi metriä, tullaan aukiolle, josta vasemmalle aukeaa Madridin kuuluisin tapaskatu Calle de las Huertas. Kyllä! Ollaan kuljettu vasta n. 20 metriä ja ollaan jo asioiden ytimessä. Tunnistat aukion siitä, että kulmassa on Teatro Calderon. Tämän kauemmas ei tarvitse kulkea, tässä on kaikki ihan lähellä. Kaikki olennainen sijaitsee tämän sekavan aukion lähellä muutaman sada metrin säteellä. Aukiolle onkin ahdettu bussipysäkkejä ja ajoramppeja maanalaiselle parkkipaikalle, eikä se vaikuta ehkä miltään verrattuna muihin aukioihin, mutta se onkin se lähtöpiste eri ilmansuuntiin pikku retkille. Ollaan itse asiassa vain 300 metriä virallisesta keskipisteestä (Sol) etelään. Istahda katoksen alle kahville, viinille tai oluelle ja nauti lämmöstä ja vilinästä. Kauanko jaksat kävellä hehkuvan kuumassa kaupungissa? Noin 20 metriä?

Calle on espanjaksi katu. Mille kadulle suuntaat ensimmäiseksi?

Etelään Calle del dr Cortezo -> Tupakat, Lidl ja leipomo -> La Latina (vanhaa kaupunkia)

Pohjoiseen Calle de Carretas (ja Cruz josta tultiin) -> Sol aukio -> (keskus ja metro)

Itään Calle de las Huertas, -> Tapaskatu, livemusaa -> Prado -> (museot ja puisto)

Länteen Calle de Atocha -> Madridin päätori, (historiaa ja kuninkaan palatsi)

Cinco = 5, Etelään 150-200m 

-> Lidl, kahvila ja tupakan osto-ohjeet, vesipullo yms.

Tupakkaa ei saa kaupasta vaan se löytyy automaatista joistakin ravintoloista esim teatteria vastapäätä, Taberna el Papelon, josta kävimme hakemassa 4,50-4,75€ askeja muutaman kerrallaan. Toimii seteleillä ja kolikoilla. Löytyi ainakin LM.

Tämän kapakan vieressä näkyy Elokuvateatteri ja joku Madridin ammattiteatteri, jos kieltä osaa. Espanjassa osataan huonosti muita kieliä, sillä elokuvat, kuten myös TV-ohjelmat noin kymmeneltä kanavalta ovat espanjaksi. Tosin Jim Gaffigan on tulossa esiintymään 12.8.2019 joten vähän englanninkielistäkin ohjelmaa on joskus. 

Katua alas Teatro Calderonin vierestä, Calle del dr Cortezon päähän jossa on aukio:  Plaza de Tirso de Molina ja kun menee oikealle, pääsee paikalliseen Lidliin, josta voi ostaa esimerkiksi 5 litran kanisterin juomavettä 75 sentillä, riittää moneksi päiväksi, kun täyttää retkipullot kerran pari päivässä. Kuumassa on pakko olla mukana retkivettä ja puolen litran pullot maksavat helposti puolitoistakin euroa kpl keskustan kaupoissa. Osta yhdet kalliit ja täytä lidlin pullosta jatkossa, säästät 10-15€ heti kättelyssä. Lounaan hinnan.  Lidlin espanjalaiset hinnat ovat suomalaiselle miellyttävää katseltavaa, tosin keittiön puuttuminen estää ostamasta kasseja täyteen. Paikalliset hedelmät on halpoja. Lidlissä on myytävänä myös alkoholijuomia edulliseen hintaan, jota ei tosin käsimatkatavaroissa voi kuljettaa.

Lidl,  Plaza de Tirso de Molina 16.

Kadunkulmassa on muuten leipomo, jossa on herkullisia pikkuleivoksia tarjolla kilohintaan. Kannattaa kokeilla. Maistelimme 6 erilaista pikkuleivosta ja kaksi kuppia kahvia kuudella eurolla. Aukiolla voi olla joskus hieman levotonta, lähellä on luostari, jonka ruokajonoihin saapuu  ihmisiä, joilla menee huonosti. Katukuvassa näkyy suurkaupungin menoa, siihen kuuluvat myyjien ja turistien lisäksi koiriaan ulkoiluttavat paikalliset, mutta myös rahaa tai tupakkaa pummaavat ja muuten vain lämpimässä ulkoilmassa viihtyvät henkilöt. Kerjäläiset voi kohteliaasti sivuuttaa, kun ei itsekään varsinaisesti ryve rahassa. 

Rahaa kuluu helposti kahdelta satanenkin päivässä, mutta hedelmiä syömällä pysyy kyllä elossa muutamalla eurollakin. Balanssi pitää hakea itse kunkin omien rahkeiden mukaan. Aamukahvit ja palat noin 5€ ja lounas kympillä. Iltapala omantunnon mukaan 5-15€ tekee noin 30-50€/päivä (yhdeltä).

Kahvi tarjoillaan mustana (café solo), maitotilkan kera (café cortado) 

tai kuumaan maitoon sekoitettuna (café con leche). Churro on makea munkkitanko, joka kastetaan kuumaan kaakaojuomaan. Sitä saatetaan nauttia myös aamupalaksi kahvin kera. 

Palataan takaisin samalle lähtöaukiolle, jossa on katosten alla terassipaikkoja ravintoloille ja kahviloille. Kuumimpina hellepäivinä katoksista suihkutetaan ajoittain virkistävää vesisumua. Istu pöytään ja tarjoilija tulee hakemaan tilauksia.

"Uno Cerveza" on espanjaksi yksi olut. Mahoe on paikallinen edullinen peruslager, suosittelen varauksetta. Olutpullon/tuopin hinta on Madridissa yleensä noin 3-3,5€ ravintolassa tarjoiltuna. Olut- ja viinilasin kaveriksi saatiin herkullisimmin marinoituja oliiveja ja hillosipuleita, mitä on missään maistettu.

Seis = 6, Itään 50-500m 

-> Se varsinainen tapaskatu: Calle de las Huertas.

Seuraava aukio näkyy jo - Plaza del Santa Angel, eli pyhän enkelin aukio. 

3. Ginger on ravintola Santa angel aukiolla. Auki 9-23.30

Todella tasokasta espanjalaista ruokaa, kolmen ruokalajin lounaslista englanniksi ravintolan ulkopuolella, lounaan hinta 11 € sisältää viinit. Paikalliset käy täällä syömässä. Lasku on lopuksi kahdelta 26€ sillä palvelumaksut tulevat päälle, silti ei ollenkaan paha hinta kun ruoka on oikeasti hyvää ja maha tulee täyteen. Ravintolalla on iso terassi Angel -aukiolla, mutta sisällä on viileää ja upeata kuin gourmet-ravintolassa. Viiniä, joka siis sisältyy annoksen hintaan, saa enemmän kuin tavallisissa paikoissa. Alku- ja jälkiruoat ovat erityisen herkullisia, pääruoat tuppaavat olemaan espanjassa hieman kuivakkaan oloisia, niistä puuttuu ehkä kastike tai sitä on vain vähän, mutta pääruoka on kuitenkin aina oikeaoppisesti valmistettu.

Jälkiruokana maistoimme esim sitruunavanukasta jäätelön kera ja Flan -paahtovanukasta, jotka ovat perinteisiä espanjalaisia herkkuja, joista he ovat syystäkin ylpeitä. Maista niin ymmärrät. Joka paikassa on omat viininsä,  jotka ovat järjestään olleet edullisia ja laadukkaita.

Madridissa on lounas ja päivällinen myöhemmin. Lounas alkaa kahdelta ja siestaa vietetään viiteen. Sen jälkeen nautitaan tapaksia. Päivällinen on vasta yhdeksän, tai viikonloppuisin kymmenenen maissa, joten ei ihme että kokonaisia lapsiperheitä tulee vielä myöhään illalla syömään. Ruokapaikat suljetaan keskiyöllä, mutta ei kaikki. Melkeinpä mihin aikaan tahansa saa syötävää jostain.

Angelin aukiolla on Madridin parhaita livemusapaikkoja, Cafe Central, jossa esiintyy melkein joka ilta joku livebandi. Jazz ja blues soi ja paikka on nopeasti täynnä kun musa alkaa yhdeksältä ja meno loppuu jo yhdentoista maissa. Ei osunut kohdalle, joten en tiedä lippujen hinnoista. Jos varaat liput netissä, ole paikalla viimeistään kymmentä yli yhdeksän, tai liput myydään muille. Toinen livemusapaikka on nimeltään Black Bird ja samalla kadulla kauempana, numero 22, sielläkin meno loppuu klo 23. 

Calle de las Huertas jatkuu suoraan, mutta Angel -aukiolta näkee myös seuraavalle aukiolle, Plaza de Santa Ana, joka on myös täynnä terasseja. Siellä seisoo mm. Federico Carcia Lorcan patsas. Jos haluaa, sivukaduille voi eksyttää itsensä ja löytää lopulta jotakin sellaista mihin kukaan ei osaisi tietä neuvoa. Kaikkialla on kuitenkin ravintoloita, kuljet muutaman askeleen minne tahansa. Aivan kuin koko kaupunki olisi yhtä suurta ravintolamaailmaa. Madridissa on tilastojen mukaan pinta-alaansa nähden maailman eniten ravintoloita ja nyt ollaan  ihan madridin keskustassa. 

Calle de las Huertasin varrella on Madridin vanhin tapas-baari Viva Madrid, joka on toiminut vuodesta 1850 ja Magister, joka on mikropanimo, joka tarjoaa myös ilmaisia tapaksia. Kävelimme kymmenien ravintoloiden ohi, mutta löysimme silti yhden paikan, josta löysimme juuri sen aterian, jota oltiin etsimässä. Taberna El Sur.

Kävimme siis syömässä herkullisen katkarapukasarin (Gambones) 11€ ja Salmoreho -keiton paikassa, jossa oli syömässä paljon paikallisia ja kansainvälinen tunnelma tuttujen elokuvajulisteiden muodossa. Parhaat paikat löytyy siis ilman nettiä, kävelemällä. Myöhemmin totesin että paikkahan on sijalla 20 yli kymmenentuhannen ravintolan listalla. 

Matkan varrella olisi ollut tarjolla ainakin vietnamilaista, italialaista, japanilaista, turkkilaista, irlantilaista, meksikolaista, perulaista, argentiinalaista, biskajanlahtelaista keittiötä, joten jokaiseen makuun löytyy kyllä jotakin.

Seite = 7, Pohjoiseen 300m 

-> Puerta Del Sol, portti aurinkoon.

Tehdään pieni retki hotellilta toiseen suuntaan. (Calle de la Cruz)

Hotellin vieressä on Don OSO, jossa saa hampparin parilla eurolla.

Don Oson kohdalta lähtee Calle de Barcelona alaspäin. Ohitetaan useita tavernoita, (joista yhdessä oli mansikkacaspazoa), ja tullaan Calle de Cadiz -kadulle. Malaspina taverna oli rento aito perinteinen paikallisten suosima paikka, jossa on edulliset ja maukkaat ruoat, mutta kyllä ne viereisetkin käy. Heti kohta näkyy kasvissyöjien paratiisi Rosi La Loca, (Hullu Ruusu) joka on moderni ja taiteellinen paikka, jonka ruoat oli myös maultaan mielikuvituksellisia ja tarjoilu erittäin nuorekkaan pirteää, erikoisuus tosin näkyy hinnoissa, mutta tarjolla onkin sitten vaikka vegaanista ruokaa. Kulman takana oikealla on Sol -aukio ja matkan varrella myydään, kuten myös lähtöaukiolla iltaisin klo 18-24 euron (1€) minipizzoja, keskiyöllä hinta nousee kahteen euroon. 

Rosi La Loca su-to 12.00 - 1.30, pe-la - 2.00

Malaspina    su-to 11.00 - 2.00, pe-la - 2.30

Lähtöaukiolta, kun kulkee Calle de Carretas -kävelykatua pitkin jossa on muuten heti alussa pankkiautomaatti (ATM), saapuu parissa minuutissa suoraan Madridin keskipisteeseen, Sol aukiolle, (pääkadun yli varovasti). Aukiolla on patsaita, suihkulähteitä ja yleensä valtavasti turisteja ja heille suunnattua ilmaista ohjelmaa. Oletettavasti myös taskuvarkaita ja pummeja seassa. Aukiolta on myös pääsy metroasemalle ja siellä on pankkiautomaatteja, lähellä on merkkiliikkeitä, tupakkakioskeja, ostoskeskuksia, Apple Center ja pankkiautomaatti.

Ocho = 8, Länteen 400-600m kohti historiaa, päätorille.

Calle de la Bolsa tai Calle de Atocha toiseen suuntaan vievät kumpikin pienelle aukiolle, jonka nimi on plaza de la Provincia. Siitä pääsee pientä kujaa pitkin Madridin päätorille, joka on kokonaan historiallisten rakennusten ympäröimä. Kävimme torikahvilla Museo Del Jamon, ( kinkkumuseo ) -ravintolassa. Kuuman torin jokaisessa nurkassa on varjoisat portit, joista pääsee eri suuntiin lähialueille. Jokainen niistä olisi varmasti oman retkensä arvoinen. Arco de Cuchilleros -portista pääsee portaita alas. Kun alhaalla kääntyy heti oikealle, löytää tien Mercado de San Miguel -kauppahalliin, joka on herkuttelijan mekka. Parista eurosta lähtien saatavana juuri valmistettuja merellisiä tuoreita herkkutapaksia, ostereita, leivonnaisia, koe tai kadu. 

Lähellä on myös Basilica de San Miguel, barokkiajan katolinen katedraali, jos ilmaiset nähtävyydet kiinnostaa. Samoin lähellä on Plaza de la Villa, jossa sijaitseva torni Torre de los Lujanes on 1400-luvulla rakennettu ja yksi Madridin vanhimmista rakennuksista.

100 Montaditos on rauhallinen voileipäbaari Arco de Cuchillerosin lähellä, heillä on myös terassi. Kiva paikka aamiaiselle. Plaza de Puerta Cerrada, 6.

Nueve = 9, Museoiden ilmaiset ajat:

Kuninkaan palatsiin on ilmainen sisäänpääsy keskiviikkoisin. 

Kolmeen suureen taidemuseoon Prado, Thyssen ja Reina Sofia pääsee ilmaiseksi sisään maanantaisin. Picasson Guernica on Reina Sofiassa. Calle de Santa Isabel, 52

Pradoon on ilmainen sisäänpääsy myös ti-la klo 18–20. On ehkä maailman vierailluin paikka jonka seinillä roikkuu Francisco Goyan lisäksi esim. Hieronymus Bosch, El Greco, Rubens, Titian, Caravaggio, Dürer, Rembrandt, ja Velázquez.

Atocha -metroasema: Estación del Arte, Linja 1, Pysäkkitunnus: 15

Madridissa on kymmeniä, ellei yli sata museota, joista kyllä löytyy jokaiselle jotakin mielenkiintoista.

Diez = 10, Retiro

Museoiden takana Goyan monumentin vierestä Calle de Felipe IV -katua pitkin pääsee muutamassa minuutissa ihanaan paikkaan nimeltä Parque de Al Retiro, joka on valtava puistoalue, jonne on ilmainen pääsy. Ota hellehattu, eväät ja ainakin juotavaa mukaan. Heinäkuussa lämpö voi kohota yli neljäänkymmeneen asteeseen. Kuumin aika päivästä kannattaa vain viettää siestaa hotellissa, ehtii sitä illalla. 

Tietoa espanjalaisista herkuista löytyy netistä hyvin, suomeksikin.

Tulevaisuuden näkymiä

Olen löytänyt joitakin linkkejä, joissa on erittäin mielenkiintoista asiaa, joka mielestäni jokaisen pitäisi tietää. Mutta muutamasta huippukohdasta on jo tullut niin iso kasa, että poimin tähän erikseen pientä pohdintaa ja yhteenvetoa siitä mihin maailma näköjään on menossa.

Nämä ovat ns. hyviä uutisia. Maailma ei ole tuhoutumassa, vaikka rajoilla mennäänkin.
Hans Rosling on nyt jo kuollut, mutta hänen työnsä jatkaa olemassaoloaan.

Koulutus on kaiken perusta ja se on jo muuttunut, ensimmäisenä, ruohonjuuritasolla.

Väkiluku tulee nousemaan noin 10 miljardiin, mutta ei sen yli:

Maailmaa johtaa nyt noin 200 firmaa:

Länsimaiden johtoasema on kadonnut 2050 mennessä: 

Siis kun vähän on vettä virrannut vantaassa, ekologisesti kestävä tekniikka on lyönyt läpi ja 3D -tulostus-tekniikat ovat tehneet paikallisesti valmistetusta koristeellisuudesta lähes ilmaista.

Kierrätys kukoistaa
Kauppakeskukset ovat muuttuneet kierrätyskeskuksien tapaisiksi. Voit siis ostaa tavaran uutena tai käytettynä, hyllystä paikanpäältä tai verkon kautta. Kuntosalit tuottavat energiaa rakennuksen lämmitykseen ja kylmälaitteisiin. Terveystuotteet ovat muodikkaita ja kapakoissa nautitaan ehkä lese-smoothie ja xtra-vitamiinipilleri. Ravintolassa voit olla kuin kokki mukana annoksen valmistuksen jokaisessa vaiheessa. Sama itse-tekemisen ja osallistumisen teema tuntuu hallitsevan maailmaa joka puolella. Voit olla aidosti vuorovaikutuksessa koko maailman kanssa ja jollet osaa tiimitaitoja ja kieliä olet aivan hukassa.

Suomi elää vedestä ja luonnosta
Maailman vesivarannot ovat ehtyneet, mutta suomella on maailmassa eniten puhdasta vettä vielä jäljellä. Maailmalla puhdas vesi on muuttunut hyvin kalliiksi, joten suomen vesi on haluttua. Siksi venäjä jatkuvasti uhkaa suomea sen vesivarantojen vuoksi, mutta veden saastumisen pelko on tähän asti estänyt ylivoimaisten voimakeinojen ja ydinaseiden käytön pohjavesialueella. Kasvava hiljaisuus- ja luontoturismi on myös vahvaa suomalaista ydinosaamista.

Pelaaminen on työ
Pelaaminen on muuttunut työksi ja valtavat käännöstyöurakat yms hoidellaan pelien avulla. Ajanviete  on muuttunut hyötyajanvietteeksi ja lopulta leikki-ponnistelu on muuttunut työksi ja varsinainen työ-ponnistelu on katoamassa ja sen lopullisen katoamisen vuoksi on taisteltava museorintamalla. Kuinka  lapset enää voivat ymmärtää mitä entisajan työ on, jolleivat ole sitä nähneet saati päässeet kokeilemaan. Vanhat 'työtätehneet' viettävät aikaansa museoiden elämyspuistoissa kertoilemassa hurjia tarinoita entisajan pomoista ja työajoista yms. -"Miksi ette sitten vain tehneet työn tekemisestä hauskempaa?" Kysyvät lapset epäuskoinen katse silmissään.

Paikallinen energiantuotanto rulettaa
Jokainen ikkuna ja peltikatto tuottaa hiukkasen sähköä ja kaikki valaistus on toteutettu hyvin vähän sähköä kuluttavalla LED -tekniikalla. Näin kaupungit tuottavat sähköä saman verran tai enemmän kuin kuluttavat, mutta maaseutukaan ei enää ostaisi vaan mieluummin myisi energiaansa ja tuottamaansa maalämpöä sekä tuulienergiaa. Yleinen energiankulutus on pudonnut murto-osaan aiemmasta ja joka paikassa on menneisyyden muistomerkkeinä entisiä tarpeettomia ydinvoimaloita. Vain teollisuus käyttää yhä enemmän sähköä, mutta ei sekään enää järjettömiin tuhlaa sitä.

Jokainen julkaisee
Blogien, FB:n, iPhonen ja Google-lasien tapaiset julkaisuvälineet ovat tehneet lähes kaikista julkaisemisen ammattilaisia, media- tai somepersoonia, toistemme kouluttajia, historioitsijoita jne.

Ensimmäinen Cyber -maailmansota tosin on tuonut hieman järkeä siihen, mikä menee perille kenellekin. Filosofia on edennyt tieto-opista universaalin moraalin tuolle puolen ja ääri-fundamentalistit ovat lakanneet pakkokäännyttämästä muuta maailmaa ja hankkineet tilalle ehtaa itseironiaa ja huumorintajua.

Globaali keinoäly on nyt aidosti ihmistä viisaampi ja ihminen on täten luonut koneen omaksi kuvakseen. Perusihmisoikeuksiin liitetään yksityisyydensuoja ja päädytään tilanteeseen, jossa toisen ihmisen luotettavuus voidaan arvioida vain ilman toisen ihmisen epäobjektiivista näkökulmaa huipputekoälyä käyttämällä. Toisaalta jos ihmisellä ei ole sähköistä identiteettiä, häntä ei oikeastaan voi olla olemassa, aina on kuitenkin joukko ihmisiä, joka jää koko sivilisaation ulkopuolelle, omasta halustaan tai tietämättään.

Neorealismista

Neorealismista

Timo Hannelin 14.3.2011. Maailman elokuvan historia II, George Bacon,

Helsingin yliopisto - Elokuva ja televisiotutkimus

Keskityn tässä esseessä sellaiseen elokuvahistorian vaiheeseen, joka sijoittuu paikallisesti italiaan ja ajallisesti toisen maailmansodan päättymisen aikoihin ja tunnetaan yleisesti nimellä neorealismi.

Neorealimi oli verrattain lyhyt, aikanaan lähes huomiotta jäänyt vaihe, jolla on ollut  kuitenkin uskomattoman vahva vaikutus koko länsimaisen elokuvailmaisun kehittymisessä ja nimenomaan siten, että nuo muutamat avain -elokuvat ovat vaikuttaneet voimakkaasti lähes kaikkiin aikamme menestyneimpiin elokuvantekijöihin. Jos siis pitäisi valita vain yksi maailmassa eniten vaikuttanut elokuvagenre se voisi olla juuri neorealismi.

Neorealismi oli Italiassa osittain fasismin aiheuttamien traumojen seurauksena alkanut liike, joka halusi raa'an todenmukaisesti näyttää miten asiat todella ovat. Se ei julistanut, vaan ulkopuolelta tai sivusta tarkkaili ja todisti ja siten antoi katsojan itse muodostaa käsityksensä asioista, vain näyttämällä pitkänkin tapahtumaketjun seurauksineen. Elokuvan ei tarvinnut ottaa kantaa asiaan, eikä alleviivata kantaansa. Katsojat muodostivat kantansa itse ja juuri se teki ilmaisusta puhdasta je erittäin voimakkaasti vaikuttavaa.

Ajankohtaiseksi genren tekee myös ns. neo-neorealismiksi kutsuttu amerikkalaisten ohjaajien uusi genre, tosin voi olla liian varhaista nähdä onko kyse aidosta genrestä vai ratsastetaanko nyt vanhoilla mestareilla. 

Ennen neorealismia

Italialainen elokuva oli Cabiria:n kaltaisten "kolossaalien" jälkeen etabloitunut elokuvamaa, josta tuli valtavasti hyviä elokuvia kansainvälisille markkinoille. 1930 -luvulla rakennettu Cincittá -studiojärjestelmä veti lähes vertoja Hollywoodin teollisuudelle, vielä nykyäänkin monet elokuvat kuvataan kokonaisuudessa studioalueen sisäpuolella. Studioaika synnytti kaksi genreä: Toista kutsuttiin valkoisen tai mustan puhelimen genreksi. Nimitys johtui yläluokkaa kuvaavien komedioiden valkoisista puhelimista, joita ei nähnyt missään muualla kuin elokuvissa. Tavallisten ihmisten puhelimet taas olivat elokuvissakin mustia. Toista genreä kutsuttiin nimellä calligrafismo, jossa ohjaaja pyrki ajankuvauksessaan valtavaan pikkutarkkuuteen, tämä trendi jatkui huomattavana myös neorealismin aikana. 

Kohti neorealismia

Kirjallisuudessa oli jotakin vastaavaa tapahtunut jo aiemmin. Italialainen elokuvakriitikko ja kirjoittaja Umberto Barbaro (1902-1959) oli käyttänyt termiä jo vuonna 1928 kuvatessaan neuvostoliittolaista kirjallisuutta ja elokuvaa. 

Sodan lähestyessä elokuvien propaganda-arvo huomattiin ja Vittorio Mussolini, kuuluisan diktaattorin poika perusti kansallisen tuotantohtiön, sen parhaaseen ohjaajakaartiin kuului esimerkiksi sellaisia nimekkäitä ohjaajia kuin Roberto Rossellini, Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni. Fasismi ei suinkaan ollut uusi asia italialaisessa elokuvassa, vaan sitä oli ollut mukana jo vuodesta 1922 asti. Propagandan arvo ymmärrettiin tosin myös vastapuolen leirissä ja voisi mieluusti ajatella että juuri se oli se voima josta neorealismi nousi. 

Visconti ja Ossessione

Luchino Viscontin elokuvaa Ossessione (1943) on pidetty ensimmäisenä neorealistisena elokuvana. Se perustuu amerikkalaisen journalistin ja dekkarikirjailijan James M. Cain'in vuonna 1934 kirjoittamaan 100 sivuiseen vauhdikkaasti etenevään rikosromaaniin Postimies soittaa aina kahdesti, The Postman Always Rings Twice. Kirjassa sekoittuu seksi ja väkivalta toisiinsa jopa siinä määrin että kirja kohtasi aikanaan vastustusta USA:n puritaanien suunnalta. 

Visconti kuului yläluokkaan ja oli arvoltaan herttua, usein hänen elokuvansa käsittelivät historiallisia aiheita ja jopa oopperamaisen dramaattisia suurmiehiä, varsinkin kun heidän elämänsä alkoi mennä alamäkeä. Nyt tämä "aristokraattinen kommunisti", jonka suunnittelema elokuvaprojekti oli juuri pistetty Fasistien toimesta jäihin, päätti "tehdä dekkarin". Hän oli saanut kirjan ranskankielisen käännöksen Jean Renoirilta työskennellessään ranskassa. Käsikirjoituksen laadinnassa oli apuna liuta miehiä italialaisesta elokuva-alan lehdestä Mario Alicata, Gianni Puccini, Antonio Pietrangeli ja Giuseppe De Santis, monet heistä tulivat olemaan neorealismin ajan vaikuttajia. 

Kun elokuva Ossessione (1943)  valmistui ja sai ensi-iltansa, se oli kaukana tavallisesta dekkarista, elokuvassa näytettiin kurjuutta, raakaa seksiä ja väkivaltaa. Leikkaaja ja ohjaaja Mario Serandrei kirjoitti: "Non so come potrei definire questo tipo di cinema se non con l’appellativo di 'neorealistico' ", eli: En tiedä miten voisin määritellä tämäntyyppisen elokuvan, ellen etiketillä "neo-realistinen". Elokuva oli yhteiskunnallisesti kriittinen. 

Vittorio Mussolini, diktaattorin lehtimiespoika poistui ensi-illasta ovet rämäkästi paukkuen ja huusi: "Tämä ei ole italia!"  Italia oli fasistien vallan alla ja elokuva kiellettiin ja tuhottiin. Kaikki myöhemmät kopiot on tehty ohjaajan omasta varakopio -negatiivista. Myös USA:n levitys kohtasi ongelmia. Visconti ei ollut sota-aikojen tiimellyksessä onnistunut varaamaan romaanin oikeuksia, joten MGM alkoi tuottaa elokuvasta omaa versiotaan. Tay Garnett:in versio The Postman Always Rings Twice ilmestyi 1946. Elokuvaa ei saanut tästä samaisesta syystä esittää Italian ulkopuolella ennen vuotta 1976.

Elokuvan realisimi on neorealismille tyypillisesti raakaa ja rujoa. Pitkissä syväterävissä otoksissa paljastuu valtava määrä yksityiskohtia jotka kertovat omaa tarinaansa. Sekaisessa keittiössä istuu väsynyt nainen ja nukahtaa. Raaka seksi ja murha saavat syvennetyn selityksensä ympäristönsä kautta ja siten uusia luokkatietoisia merkityksiä. Visconti seuraa romaanin juonta lähes orjallisesti vaikka onkin sijoittanut tapahtumat italiaan ja lisännyt yhden henkilön. Kuitenkin dekkari on muuttunut joksikin suuremmaksi ja uskottavuudessaan syvemmäksi, pakonomaisen intohimon kuvaukseksi.

Visconti ei tehtaillut elokuvia. Tämän mestariteoksen jälkeen hän siirtyi heti dokumenttielokuvan puolelle. Giorni di gloria (Kunnian päiviä), yhteisohjauksena, (1945) ja hän ohjasi paljon enemmän teatteria kuin elokuvia. Vuoteen 1973 mennessä hän oli ohjannut 43 teatteriesitystä ja parikymmentä oopperaa. Elokuvia syntyi "vain" 17 kpl, niistä toinen vasta 5 vuotta ensimmäisen jälkeen.

Vittorio De Sica ja Umberto D

Jos pitäisi näyttää yksi elokuva ja siitä yksi kohtaus. Vittorio De Sica'n Umberto D. (1952) Neorealismin joutsenlauluksi sanottu elokuva alkaa vangitsevalla joukkokohtauksella, jossa vanhukset vaativat enemmän eläkettä, näistä päähenkilöksi valikoituu yksi. Elokuvasta valitsisin edustavimmaksi kohtauksen, jossa päähenkilö katselee (kameran kiertäessä tarttumatta mihinkään) asuntolansa keittiötä, jossa hotellin apulainen työskentelee. 

He huomaavat keskustellessaan katossa muurahaisia joita mitenkään alleviivaamatta tyttö yrittää häätää pois palavalla paperilla. Tila on samanaikaisesti kaunis ja loistelias, sekä uskomaton läävä. Ihmisten välillä on aitoa lämpöä ja välittämistä, mutta toisaalta ei mitään luottamusta. Koti ei ole turvapaikka vaan silkka välttämättömyys, johon ei ole itsestäänselvää oikeutta, vaikka siihen olisikin tottunut. Kamera onnistuu selittelemättä kuvaamaan pintatodellisuuden alla piilevän raadollisuuden. Elokuvassa on myös kohtaus jossa Vittorio De Sica itse esittää päähenkilön entistä johtajaa, joka ei enää tarjoa töitä. Näin tapahtui myöhemmin myös todellisuudessa, sopimukseen kuului, ettei esittäjä, joka ei ollut aiemmin esiintynyt missään elokuvassa, saanut enää esiintyä muissakaan elokuvissa.

Muita neorealismin tekijöitä

Vittorio De Sican Polkupyörävaras, The Bicycle Thief, (1948) on usein esitetty neorealismin ikonina ja puhtaimpana edustajana. Siinä näytetään piinallisen selvästi mitä seuraa kun työpaikan edellytyksenä oleva polkupyörä varastetaan. Myös neorealismin huipputeos Umberto D (1952),  on Vittorio De Sican ohjaama. 

Roberto Rossellini, kuvatessaan elokuvaa Rooma Avoin Kaupunki, Roma città aperta (Rome, Open City 1945) pestasi tuolloin torilla karikatyyrejä piirtelevän Federico Fellinin luomaan gageja ja koomisia repliikkejä. Yhteistyö jatkui ja 50 luvulle tultaessa Fellini alkoi jo itse tehdä elokuvia. Vuodesta 1953 lähtien Fellini siirtyi jo muihin tyylilajeihin. 

Neorealismin tuotteliain käsikirjoittaja

Neorealismin voisi myös henkilöidä yhteen käsikirjoittajaan; Cesare Zavattini (1902-1989) joka teki yhteistyötä erityisesti Vittorio De Sican kanssa. Valmistuttuaan Parman yliopistosta hän kirjoitti kaksi menestynyttä romaania: Parliamo Tanto de Mi -Let's Talk About Me (1931), ja Il poweri sono matti - The Poor Are Grazy (1937) ja sen jälkeen ensimmäisen elokuvansa Darò un milione - I'll Give a Million (1935) jossa näytteli pääosaa itse Vittorio De Sica. 

Cesare Zavattini kirjoitti elämänsä aikana 126 elokuvaa, joista Vittorio De Sica ohjasi ( tai oli näyttelijänä ) 26:ssa.

Neorealismin ilmaisukeinoja

Neorealismi synnytti lyhyessa ajassa lukuisia elokuvia, joita hatarasti yhdistää joukko ilmaisukeinoja: 1) Amatöörinäyttelijöitä käyttämällä haettiin tietoisesti mahdollisimman aitoa ilmaisua, josta puuttuisi ainakin ammattinäyttelijöiden käyttämät maneerit. Samalla voitiin lukuisien ehdokkaiden joukosta valita juuri oikeanlaiset kasvot tai ruumiinrakenne ja ikä, ehkä henkilön siviiliammatti auttoi elokuvan aiheen kansatieteellisyydessä, joka oli yhä myös yksi tärkeitä elokuvan merkitystekijöitä. Elokuvatähtien asemesta päätettiin kuvata oikeita köyhiä ja rääsyläisiä. Yksi tyylilajin peruspiirteitä on se että kuvaukset tapahtuivat usein aidoissa ympäristöissä, eivät studioissa kuten siihen asti oli totuttu. Tähänkin oli olemassa hyvä luonnollinen syy, studiot oli tosiaan pommitettu maan tasalle. Mutta jos aiemmin viihdyttiin  studioissa, siellä oltiin ihan muista syistä, nyt myös haluttiin näyttää aitoja paikkoja ja asialla oltiin myös dokumentointimielessä. 

2) Käytettiin eettiseiä aiheita, joissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä, kurjuuden syitä, ja rikoksen seurauksia näytetään ilmi. Elokuvaa pyrittiin myös käyttämään eettisesti ja moraalisesti oikein. Hyöty elokuvasta ei kuitenkaan yleensä mennyt aina ihan oikeaan osoitteeseen vaikka tekijöiden pyrkimykset olisivat olleet hyvinkin vilpittömiä. Monesti elokuvan päätähtenä kuuluisaksi muuttunut peruskansalainen menetti siviiliammattinsa, muttei voinut toisaalta enää jatkaa elokuvien tekijänäkään. Elokuvan tekeminen saattoi olla syrjäseudun kylälle valtava elämys, mutta hyödyt jäivät näkemättä, eikä ehkä ollut helppoa toipua todellisuuteen, joka jatkui muuttumattomana, tai meni ehkäpä vielä entistäkin huonommin. Olennaista taisi olla vain uusi asenne, eli työilmapiiri oli aidosti demokraattinen eikä henkilöhahmoihinkaan suhtauduttu 'helpon' tuomitsevasti. Katoliset, uskonnolliset asenteet ja marxilaisetkin ajatukset sekoittuvat tunneperäisessä ilmaisussa jossa henkilöitä ja heidän tilannettaan vain katsotaan, todistetaan, ei analysoida tai edes oikeastaan oteta kantaa, sekin jätetään katsojalle. Hahmojen sisäistä maailmaa ei voi nähdä, ei siis psykologisoida.

3) Jälkiäänityksen käyttö on tavallista, puheissa suositaan paikallisien murteiden käyttöä, mikä li omiaan tuomaan todentuntua hahmoihin. Hahmot  (ainkin jälkiäänitysstudiossa) saivat siis käyttää omaa puhetapaansa. Dubbauksen käyttö vapautti äänityöskentelyn omaksi prosesssikseen ja antoi ohjaajalle enemmän vapautta kuvauksien järjestelyyn, (mise-en-scene) kuva olikin usein jopa dokumentaarinen kun käytössä olivat aidot kuvauspaikat sekä ne samat ihmiset, jotka siellä normaalistikin olivat. Monet ohjaajat eivät luopuneet jälkiäänityksen käytöstä vaikka tyylilaji vaihtuikin, esim Fellini halusi aina ohjata näyttelijöitä kuvauksen aikana, eikä hän olisi voinut olla äänessä jos kaikki olisi äänitetty samalla.  Puhe oli usein Toisaalta joissakin elokuvissa mentiin jopa niin pitkälle että teksti käytettiin paikallisilla murreasiantuntijoilla ja muutettiin vanhahtavaksi että tarvittiin vielä selkokielinen tekstitys, jotta tavallinen yleisö olisi ymmärtänyt mitä puhutaan.

4) Erikoisefektien käyttöä välteltiin valaisussa ja leikkauksessa, pyrittiin puhtaaseen ja selkeään elokuvailmaisuun jossa elokuvalliset trikkikeinot tai päällekkäiskuvat eivät tule katsomiskokemuksen tielle hämärtämään merkityksiä. Valaisussa käytettiin yleensä vain luonnonvaloa, eikä leikkauksessa tai kuvauksessakaan käytetty epäluonnollisia efektejä. Kamera pidettiin jalustalla ja kuvan sommittelu oli tarkkaa. 

Neorealismin loppu ja  perintö

Neorealismin kukoistuksen aikakausi päättyi varsin nopeasti. Itseasiassa neorealismi ei ollut edes omana aikanaan kovin hyvä kassamagneetti, vaan italialainen yleisö katsoi mieluummin amerikkalaisia elokuvia, joita sodan jälkeen saikin vuokrattua verrattoman halvalla. Monille italialaisillekin saattoi jäädä koko genre jäädä aika vieraaksi.

Neorealismin merkitys onkin tullut esille vasta paljon myöhemmin, kun jo menestyneiden eturivin elokuvaohjaajien haastatteluista on käynyt ilmi että lähes jokainen nykyään elokuva-alalla menestynyt henkilö vannoo noiden samojen muutamien elokuvien olleen vaikuttamassa, jollei ihan ammatin valintaan, niin ainakin omaan elokuvailmaisuun.

Aki Kaurismäen elokuvat ovat paljon velkaa neorealisteille. Muistan hänen jossakin tilaisuudessa itse sanoneen elokuvan olevan lavasteille alisteinen ja elokuviensa kuvaavan jotakin unelmien ja kuvitelmien mennyttä lapsuuden ja nuoruuden aikaa, jota ei oikeasti ollut koskaan sellaisenaan olemassa, mutta joka on todempaa kuin tosi kun se on elokuvassa.

 On sanottu että Umberto D:n jälkeen ei Neorealismiin ollut enää mitään lisättävää, ja sen jälkeen tehdyt elokuvat lähinnä asittelivät toinen toistaan paremmin varusteltuja naisnäyttelijättäriä kuten Sophia Loren, Gina Lollobrigida, Silvana Pampanini, Lucia Bosé, Barbara Bouchet, Eleonora Rossi Drago, Silvana Mangano, Claudia Cardinale, ja Stefania Sandrelli ilmankos alettiinkin puhua vaaleanpunaisesta neorealismista Pink Neorealism.. Termi kuitenkin vaihtui pian Commedia dell-italia:ksi. 

Fellinin La Strada (1954) on neorealistinen tragedia ja sitä voi pitää merkkinä murroksesta ulos neorealismista. Kuin enteillen sen sirkusmaisemat viittaavat monien neorealistien siirtymistä ns. Commedia dell-italiaan, jossa kierrätettiin Commedia Dell'arte -perinteen hahmoja ja juonikuvioita elokuvan maailmoissa. Tämä uusi genre toi maailman tietoisuuteen italialaisen koomikon prototyypin nimeltään Antonio Focas Flavio Angelo Ducas Comneno De Curtis di Bisanzio Gagliardi, eli lyhyesti Totò (1898–1967). 

Fellinin La Doce Vita, -elokuva on selkeä vedenjakaja. eikä sitä enää voi pitää neorealistisena, vaikka joitakin elokuvan kohtauksia voisi vielä ajatella sen tyylisiksi. Elokuva muutenkin on melkoinen virstanpylväs elokuvahistoriassa. Elokuvan voisi nähdä kuvaavan vuoden 1949 tapahtumia, jolloin Ingrid Bergman otti henkilökohtaisesti kirjeellä yhteyttä varhaisella neorealistisella elokuvallaan Rooma - Avoin kaupunki (1945) maailman kuuluisuuteen nousseeseen ohjaajaan Roberto Rosselliniin ja muuttikin pian italiaan tekemään elokuvia ja kohu-avioliittoon  Rossellinin kanssa 1950-56.( Tosin jälkeenpäin katsoen Rossellinin elokuva Rooma Avoin Kaupunki ei vielä ollut puhtaasti neorealistinen, vaan pikemminkin melodraama, jossa pahat on pahoja ja hyvät hyviä ). 

Mielenkiintoista olisi myös verrata samoihin aikoihin rapakon toisella puolella kuvattuja elokuvia joista pistää silmään Hitchcockin Notorious, thrilleri joka on valmistunut 1946 eli juuri neorealismin alkaessa. Siinäkin on nähtävissä ahdistusta ikäänkuin tekijä olisi halunnut kertoa jotakin pakkomielteisestä julmuuksista, joista ei olisi saanut aikanaan puhua. Elokuvassa myös näytteli Ingrid Bergman, joka jonkin aikaa elokuvan kuvauksien jälkeen muutti italiaan. Neorealismin aikaan Yhdysvalloissa oli suosittuna genrenä ns. Film Noir, jonka ehkä vahvin elokuva, Howard Hawksin ohjaama Syvä Uni The Big Sleep, kuvattiin myös 1946, sekin perustuu dekkariin (kuten  Ossessione). Raymond Chandlerin Philip Marlowe -etsivistä kertovan sarjan ensimmäinen elokuva loi pitkäksi aikaa film noir -standardin. Voisiko näiden elokuvien samanaikaista mestarillisuutta selittää jokin yhteinen tekijä, kuten toisen maailmansodan kauhujen julkitulo, huhut niistä, tai jokin muu seikka? Olisivatko elokuvat voineet vaikuttaa toisiinsa? Huomasin  kysymyksen tätä esseetä kirjoittaessani, mutta kysymykseen vastaaminen vaatisi kyllä kokonaan toisen tutkimuksen.

KIRJALLISUUS 

Film History: An Introduction (Kristin Thompson & David Bordwell 1994/2002)

Historical dictionary of italian cinema (Gino Moliterno 2008)

A New Guide to Italian Cinema (Carlo Celli, Marga Cottino-Jones 2007)

LINKKEJÄ

Italian cinema

Neorealism

Neo-neorealism