JFokus 2013 - vaadin.com

JFokus 2013 - vaadin.com
Iso java meeting stokiksessa...

Näyttelijän käsikirja osa 3

Kohti luottamusta ja rentoutta

On olemassa aito riski, ettet saa rakentavaa kritiikkiä ja se tekee näyttelijän kyllä varovaiseksi.

Jos toisaalta ottaa liian ison riskin, voi näytellä yli ja sekin latistaa ja tekee varovaiseksi...

Sovi ohjaajasi kanssa siitä, että tieto annetaan, kun menee yli. Ja että saat rakentavaa palautetta.  Se on luottamustehtävä. Ohjaajan homma on tarkkailla, ettei näyttelijän tarvitse... että näyttelijä voi rauhassa keskittyä pitämään huomionsa pois itsestään. 

Ohjaaja ottaa myös riskin... ja toivottavasti ottaa.

Naamioiden poistaminen vie ihmisen tolaltaan ja siitä pitää saada tunnustusta ja silloin 

taito miten tunnustusta osataan antaa ja myös ottaa vastaan, on avainasemassa. 

Takana olisi hyvä olla vankkaa luottamusta, joka yleensä löytyy vain pitkään yhdessä työskentelemällä, tai sitten rohkeasti heittämällä ne sosiaaliset naamiot pois.

Valitse siis aina emotionaalinen aitous, mieluummin kuin näyttävä räiske. Köyhän miehen "Hahmometodi" on sellainen, että jos sinulla on harjoituksiin tullessa vaikkapa vähän paha olla... se on oikein hyvä asia, sillä sitähän voi käyttää harjoituksessa! 

Kun annat itsellesi ensin luvan negatiivisiinkin ajatuksiin, rentoudut ja saat nopeasti uusia voimia ja energiaa valita sittenkin sen positiivisemman ratkaisun. Relaa, sillä nyt sinulla on siihen lupa. Saat olla tylsä ja ikävystyttäväkin, ei tarvitse viihdyttää väkisin.

Velvollisuus on taiteen suurin vihollinen. 

Jos kurkotat toiseen olotilaan se tuottaa aina heti ylimääräisiä paineita, mutta joo, riisu vain pois se sosiaalinen naamio, se on ihan eri asia. 

Älä yritä olla oikeassa, saat ihan vapaasti olla hölmö ja väärässä, kunhan olet itse aidosti sitä mieltä. Ajattele röyhkeästi yksityisiä ja hävettäviäkin asioitasi ja anna yleisön vapaasti katsoa... Eiväthän ne sentään osaa lukea ajatuksia. Vapaus tuo ääneesi aitoutta ja sallii persoonasi omalaatuisen huumorin päästä esiin. Vapaa ja läsnäoleva itserakas egoisti on aina paljon, paljon mielenkiintoisempi kuin kireä ja pingottunut "oikein ajatteleva". 

Älä liiku, äläkä puhu ennenkuin sinusta tuntuu siltä. Anna reilusti itsellesi virheet anteeksi. Riskinotto on vapautta mokata. Siksi ei ole mitään väliä vaikka repliikki ei heti tulisi ihan oikein! 

Tuleehan se varmaankin sitten, kun on hiukan toistoja takana.

Keskity ihan mihin haluat. Ei keskittymistä voi käskeä, sekin vain houkutellaan esiin, niin kuin kiinnostuminen, ei heti voi olla kiinnostunut jostakin, vaan kiinnostunut on vasta sitten kun on huomannut, että on jotakin, joka mahdollisesti kiinnostaa.

Saa olla hämmentynyt. Eikä tarvitse erityisesti vakuutella, että puhuu totta... Rytmiä kannattaa vaihdella, kun sitä ei voi purkittaa, siis aitoutta.

"Opettele teksti, äläkä kompuroi huonekaluihin", -kuuluu vanha sanonta.

Suuntaa huomio pois itsestäsi ja vangitse se johonkin, esim vastanäyttelijään...

Kiinnitä huomio vastanäyttelijään, kuuntele... näytä että kuuntelet, että katsojakin näkee että asia menee perille... kun kuuntelet, jokin tunne voi itsestään herätä sinussa... voi syntyä aito emotionaalinen tilanne... älä päätä sitä etukäteen... Kiinnitä vastanäyttelijään huomiota enemmän kuin itseesi ja ota rennosti, niin repliikit syntyvät siitä... 

Seuraavaksi: Luova tila

Näyttelijä käsikirja 2

Osa 2. Tekniikka

Näyttelijän tekniikka on tietoisuutta niistä välineistä, jotka ovat käytettävissä jonkin asian tekemiseen ja ymmärrystä siitä, kuinka nuo välineet toimivat tai saadaan käyttöön. 

Näytteleminen on todellista elämistä kuvitelluissa annetuissa olosuhteissa. Se voidaan jakaa kahteen alueeseen, toimintaan ja tilanteeseen. 

Toiminta on se mitä menet lavalle tekemään, fyysinen prosessi, jonka avulla pyrit johonkin päämäärään. 

Tilanne on se mitä lavalla on tapahtumassa sillä kyseisellä hetkellä. Jokainen tilanne perustuu näytelmän aikaisempiin tilanteisiin. 

Näytteleminen on siis aitoa vuorovaikutusta tilanteessa muiden näyttelijöiden kanssa ja jokaisella on tarkoituksena päästä omaan päämääräänsä. Näyttelijän on valmistauduttava siten että hän voi improvisoida näyttämöllä ja samalla kuitenkin pysyä annetuissa olosuhteissa. 

Annetut olosuhteet ovat mitä tahansa kirjailijan tai ohjaajan päättämää. Esiintymispaikka, repliikit, puvut, lavasteet, jne ovat myös annettuja olosuhteita. Mikä tahansa näyteltävän hahmon fyysinen ominaisuus, puuttuva raaja, kyttyräselkä, sokeus tms. on myös olosuhde. Lopulta mikä tahansa ohjaajan antama näyttämö ohje, tietyssä paikassa huutaminen, itkeminen, jonakin hetkenä, on myös annettu olosuhde jota näyttelijän tulee ottaa huomioon. 

Jos ohjaaja päättää muuttaa kirjailijan asettamia olosuhteita ja siirtää vaikkapa koko näytelmän tapahtumaan nykyaikaan omien ideoidensa mukaan, näyttelijä yksinkertaisesti hyväksyy ohjaajan muutokset näytelmän annettuina olosuhteina. Valmistautuminen on näyttelijän työtä, jota hän tekee tekstin kanssa löytääkseen kohtauksen toiminnan, (analysointi). 

Improvisointi on luova hetki, jossa impulsiivisesti, hetki hetkeltä, valitaan tapa tehdä tuo toiminta. Valinnat perustuvat siihen mitä muissa näyttelijöissä tapahtuu samalla hetkellä. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole helppoa löytä vahvaa näyteltävää toimintaa kohtauksesta, eikä ole helppoa nähdä mitä vastanäyttelijässä tapahtuu ja reagoida siihen impulsiivisesti. Nämä kyvyt kehittyvät vasta vuosien harjoituksella. 

Tekniikka sinänsä ei riitä näyttelemiseen, se ainoastaan varustaa näyttelijän työkalulla, joka tahdonvoimaan, urheuteen ja terveeseen järkeen yhdistettynä auttaa näyttelijää tuomaan aidon elävän ihmisen näytelmän kuvitteelliseen maailmaan. 

Nämä työkalut ovat harjoituksia, joiden tekemisen on tultava tavaksi. Vasta kun ne tulevat tavaksi lähtee käyntiin kehitys, joka tekee helpommaksi välttää salakuopat, joihin muuten tipahtaa varmasti. 

Kun ne ovat tulleet tavaksi niitä ei enää tarviste ajatella. Näyttelijä on vapaa näyttelemään.

Kohti luottamusta ja rentoutta

Kuka sanelee?

Sanelu toimii oikeasti vuorileijonassa

Asensin kokeeksi Mac Miniin Applen uusimman käyttiksen, Mountain Lion eli OS X:n, koska halusin päästä kokeilemaan nimenomaan sanelu -ominaisuutta. Ominaisuden nimi on englanniksi dictate ja se löytyy järjestelmäasetuksista kohdasta Sanelu ja puhe. Mikrofoni on oltava kytkettynä ja päällä (itselläni se tulee linjatasoisena sisään etuvahvistimen kautta), ellei ole sisäänrakennettua mikrofonia. 

Käyttöjärjestelmää asentaessa muuten pitää hieman yllättäen antaa Applelle lupa käyttää osoitetietojasi ja joitakin muitakin tietoja. Nämä ilmeisesti ainoastaan kuitenkin auttamaan puheentunnistajaa, esim melko todennäköisesti lähitulevaisuudessa eteen tulevassa tilanteessa, jossa tiukka tietokoneen käyttäjä vaatii puhumalla käyttöjärjestelmää heti lähettämään sähköpostia mummilleen pihtiputaalle. Kone voi näin helpommin arvata kenen yhteystietoja käytetään. Kyse ei ole käyttäjän kulutustottumusten tai mahdollisten Putinin-vastaisten elämäntapojen valvonnasta, ei toki, tietenkään.

Näin se toimii

Sanelu kytketään päälle, mutta ei... heti ei ala tapahtua yhtään mitään. Tarvitaan ohjelma joka ottaa sanelua vastaan ja sellainen on vaikkapa Texturi (1.8) joka tulee tietysti käyttiksen mukana. 

Ota ohjelmassa uusi dokumentti esiin ja paina näppäinoikotietä tai valitse Muokkaa -valikosta: Aloita sanelu. 

Mutta... eipäs se toimi vieläkään... Hetkisen surffailun jälkeen löysin kuin löysinkin seuraavan toimivan vinkin (englanniksi). Vähän on siis viilattava konepellin alta.

Järjestelmäasetukset auki, sieltä osio Verkko ja paina alareunasta: Lisävalinnat...

Etsi välilehti DNS, ja lisää + -painikkeella kaksi DNS -palvelinta: (IPv4 tai IPv6 -osoitteet)

208.67.220.220

208.67.222.222

Näpyttele numerot siis käsin ja kuittaa ok ja ota käyttöön. Käynnistä kone kokonaan uudelleen, vasta silloin asetus tulee voimaan. Aloita homma alusta ja avot johan toimii. Näitä IP-osoitteita vuorileijona tarvitsee lähettääkseen sanelusi amerikkaan ja hakemaan tulkitun tekstiversion koneelle.

Ja sitten kun se toimii:

Näppäinoikotie tuo kursorin viereen pienen sykkivän mikrofonin kuvan ja voit sanella noin rivin verran englannikielistä tekstiä. Sanelun voi myös lopettaa nopeammin, jolloin kolme täplää elää hetken mikrofonin tilalla, (sillä aikaa puhe käy tulkittavana ja teksti palautuu koneellesi)

Puhua saa siis vain alle puoli minuuttia kerrallaan, mutta tunnistus toimiikin sitten yllättävän hyvin ja ketterästi. Ottaen huomioon, että tulkinta tapahtuu rapakon takana. Ehtii aika vähän edes harkita mitä seuraavaksi sanoisi. Ja teksti olisi toisaalta hyvä jokaisen rivin jälkeen saman tien oikolukea, ettei jää hassuja virheitä tekstiin. Teksti nimittäin on ihan oikein kirjoitettua, mutta se voi silti olla aivan väärin tunnistettua, eikä mikään oikolukuohjelma auta tässä. Numerot muuten kirjoitetaan numeroiksi eikä kirjaimin.

Google ymmärtää suomea!

Saman tien kokeilin myös Googlen kesällä 2012 aloittamaa suomenkielistä puheentunnistusta. Se toimii vain tietyillä selaimilla (Chrome) ja vain hakukentissä, mutta kun sen makuun pääsee se on yllättävän kätevä, jos siis ei joudu mölähtelemään julkisella paikalla, vaan saa olla rauhassa jossain omassa kotitoimistossa. Lyhyitä tekstinpätkiä voisi tietysti kopioida kentästä... 

Ja onhan näitä kännyköissäkin jo monenlaista puheentunnistusta joten se alkaa olla kohta kai ihan arkista että kone yrittää ymmärtää ihmistä, edes muutamia sanoja. Homma etenee.

Shamanismista

Väärinkäsitys suurennuslasin alla

Miksi länsimainen kulttuuri on alkanut vieroksua shamanistista kulttuuria?
Yksi osasyy  voisi intiaaneja tutkineen kielititeilijän Michael Harnerin mukaan shamaanin puhetapa hänen kertoessaan tekemistään matkoista. Shamaanin matkat ovat länsimaisen ajattelun mukaan mielikuvamatkoja, mutta eivät shamanistisen ajattelun mukaan. 

Kun shamaani kuvaa muuttuneensa linnuksi ja vaikkapa lentäneensä kotkana jonkin paikan päällä ja nähneensä siellä ehkä vaikka peuralauman, voimme helposti kuvitella kuinka valistusajan kirkossakäyvä vakava ja järkevä ihminen on reagoinut tilanteeseen melkoisen voimakkaasti, (riippumatta siitä löytyykö se peuralauma kuvatusta paikasta). 

Toisaalta juuri 'tunne vihollisesi' - tyyppinen ajattelu ohjasi 1800 -luvun ruotsalaisia tutkijoita keskittymään juuri noituuteen ja lappalaisista julkaistut tutkimukset taas vahvistivat esimerkiksi merimiesten taikauskoisia käsityksiä suomalaisten merimiesten hallitsemista noitavoimista. Usein juuri suomalaiset heitettiin noitina mereen, kun merihätä uhkasi ja jotain piti tehdä.

Hengen vallassa vai transsissa

Juha Pentikäinen jakaa kulttuurit neljään ryhmään. Ensinnäkin on ne kulttuurit joilla on käsitemalli "shamaani", so. muutamat Siperian tunguusilaiset kansat. 

Sitten toiseksi ovat ne kulttuurit, joilla on sama ilmiö, vaikka shamaanin nimitys on erilainen. Näitä ovat useimmat pohjoisen Euraasian kulttuurit, mukaan lukien uralilaisten (suomensukuisten) kansojen ylläpitämät, kuten saamelaiset kulttuurit. 

Kolmantena ne kulttuurit, joilla on verrattavissa oleva ilmiö. Näitä ovat esimerkiksi Amerikan intiaanien tai polynesialaisten kulttuurit, ehkäpä australian aboriginaalit kuuluisivat tähän ryhmään myös. 

Viimeisenä tulevat ne kulttuurit, joilta tämäntyyppinen ilmiö puuttuu, joita ovat esimerkiksi afrikkalaiset perinteet; niissä ei ole henkimatkoja tekevää shamaania, vaan henget ottavat valtaansa sikäläisen noidan (possessio). 

Näin vastikään antropologisen filmin Nigerialaisen Joruba -heimon Santeria -menoista ja sen perusteella voi (teatteria jonkin verran tehneenä) selkeästi nähdä, että kyse on kehittyneestä "roolipelistä". Shamaaneja, jotka ovat tavallaan "harrastajanäyttelijöitä" on useampia eri jumaluuksia kohden ja sitten nämä "riivatut" shamaanit "näyttelevät" sovittuna päivänä, sovitussa paikassa pitkän draaman joka sitten tarinan keinoilla ratkoo asioita 'seurakunnan' nähden. Tietysti jokainen läsnä ollut "uskoo" näkemänsä aivan kuten me "uskomme" katsottuamme elokuvan, että tapahtumat olivat "tosia". 

Draaman jälkeen palataan takaisin normaalielämään, joten henkien "valtaan joutuminen" ei omasta mielestäni eroa juurikaan "transsiin vaipumisesta". Tekijät kokevat sen varmasti terapeuttisena, eivät traumaattisena kokemuksena. En usko henkiin, jotka valtaavat ihmisiä ilman heidän omaa osallistumistaan ja/tai suostumistaan, pikemminkin kyse on siis tietoisesta suggestiosta, uskon siis henkeen jonka loistava esiintyjä saa "nostatettua" tilanteessa.

Instituutiot kulttuurin kimpussa

Alkuperäiskansojen kirjoittamattomat uskonnot, shamanistiset traditiot. eivät siis ole irrallaan muusta kulttuurista vaan ne ovat elimellinen osa arkea. Uskontoa ja muuta elämää ei eroteta toisistaan erillisiksi. Aivan kuten taolaisuuden jin ja jang jotka ovat aina yhdessä ja toisistaan riippuvaisia. Uskonnollinen toiminta oli mukana kaikessa toiminnassa, joten sitä ei tarvinnut erikseen "harjoittaa". Oikeastaanhan vasta ns. suuret uskonnot irroittivat uskonnollisen toiminnan erilliseksi uskonnon harjoittamiseksi, joka vaati instituutioita kirjallisuutta ja oppineita, uskonnon eliittiä, ja synnytti yhteisöihin uusia valtarakenteita. Juuri kirjoitustaitoa levittämällä (etenkin luterilainen) kristinusko antoi tehokkaita menestymiselle tärkeitä välineitä ja oli siten tekemässä varhaista historiallista pohjaa nykyiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Kirkko ja maallinen valta olivat siis sidottuja toisiinsa, vasta keskiajalla kirkko ja valtio alkoivat länsimaissa irroittautua toisistaan. Valistuksen aikana valtauskonnon levittäminen koettiin jopa itsestäänselväksi tehtäväksi.

Uskontojen alkumuoto tänään

Shamanismi on maailman yhteistä perintöä. Tapa ajatella ja toimia, joka on alunperin ollut kaiken uskonnollisen elämän lähtökohta. Helppo tapa kuvata shamanismia on todeta, että siitä puuttuu kolme keskeistä länsimaisen ajattelun kulmakiveä: 

1) Ihmisen asettamat rajat ihmisen ja eläinkunnan välille, sekä 2) elämän ja kuoleman välille, lisäksi 3) aikakäsitys ei ole lineaarinen. 

Shamanistinen ajattelu on siis helpompaa kuin länsimainen, kun lakkaa ajattelemasta lineaarisesti ja itsekkäästi on hieman nöyrempi todellisuuden edessä ja herkempi hetkelle ja rytmeille. Shamanistinen kulttuuri ei siis ole egoistista, ei kerää tavaraa tai omaisuutta, eikä tutki historiaa, sillä aika on syklinen. Tämä mahdollistaa terveellisen, yksinkertaisen ja selkeän elämän, jossa ihminen voi tässä ja nyt elää tätä päivää ja tätä hetkeä ja nauttia siitä tyytyväisenä, sillä hän ei pyri muuttamaan maailmaa tai jättämään jälkiään siihen.

Lisäksi erityisesti saamelainen kulttuuri on (tai ainakin oli vielä vähän aikaa sitten) pohjoisen pallonpuoliskon viimeinen kestävän kehityksen kulttuuri, jonka jalanjälki ei luonnossa näkynyt. Shamanistinen ajattelu ei ole myöskään kovin dogmaattista, mistä voisi pitää esimerkkinä saamelaisten ilmeisesti täysin vapaaehtoisesti ajatteluunsa liittämät katoliset elementit. Myös kristinuskon historia siis pohjaa (Mithralaisuuden kautta) shamanismiin, joten on nykynäkemyksen mukaan suorastaan irvokasta että sen varjolla on lähdetty kitkemään shamanistisia traditioita. 

Kurssi- ja liiketoimintaa

Uusshamanismi onkin tavallaan yritys palauttaa paikalleen pois kitkettyjä ja ehkä jo unohtuneita shamanistisia traditioita ja tutkia niitä käytännössä. Toisaalta se on mystikasta kiinnostuneiden ihmisten rahoista kiinnostunutta liiketoimintaa, jollaisena luonnonkansojen alkuperäisuskontoja ei missään mielessä voi pitää. 

Uusshamanismi syntyi 1960 -luvulla yhdysvaltalaisten antropologien tutkittua alkuperäisväestöjensä kieliä ja uskontoja. Castanedan kirjoituksilla oli varmasti vaikutusta asiaan, mutta Michael Harner loi antropologisten kenttätutkimustensa pohjalta suhteellisen järkeenkäyvän ja tiivistetyn opin. Kurssin, jonka kuka tahansa voi käydä ja oppia harjoittamaan modernia shamanismia, johon on tiivistetty ydinpiirteitä shamanistisista kulttuureista ympäri maailmaa. 

Arjen shamanismi

Tanskaan Amerikasta muuttanut Harnerin oppilas Jonathan Horwiz opetti 1990 -luvulla tätä menetelmää Suomessa Inarin opistolla. Satuin tuolloin (teatteriohjaajan työn kautta) osallistumaan kurssille ja huomasin yllätyksekseni, että olen tiedostamattani käyttänyt jo lapsuudesta asti monia kurssilla läpikäytyjä shamanistisia menetelmiä ja ajatustapoja. Toki suurin osa oli uutta, mutta koin ajattelutavan itselleni luonnolliseksi. 

Kurssilla läpikäydyt shamanistiset menetelmät ja niistä huokuva kulttuuri ja ajattelu saapui siis rapakon takaa intiaaneilta, mutta muistuttaa myös nyt yliopiston kurssilla läpikäytyä saamelaista ajattelutapaa niin hämmästyttävän paljon, etten voi olla mainitsematta sitä tässä. Ja juuri tämä seikka, että huomasin käyttäneeni ns. 'shamanistisia ajattelutapoja' spontaanisti, herätti minut huomaamaan että kun tuo sama ajattelu puetaan eksoottiseen 'vieraaseen, toiseen' kulttuuriin, siitä tuleekin kauppatavaraa, tai se käsitetään väärin ja siihen helposti sekoittuu jotakin alkuperäiselle asialle vierasta. On ryhdyttävä asian "harrastajaksi" ja sitten "harjoitettava" sitä, ostettava teoksia, välineitä, käytävä kurseja…

Eksotiikka on vierauttavaa

Jospa verrataan asiaa esimerkin vuoksi suomalaisille tuttuun ja jokapäiväiseen saunakulttuuriin, sekä siihen, miten se usein käsitetään ulkomailla väärin. 

Suomalaiselle sauna on "pyhä", joten siellä ei pidä ajatella juuri muuta kuin saunomista, siellä myös mieli puhdistuu samalla kun käy pesulla ja niinpä saunavuoro on sen verran tärkeä että se helposti menee muiden asioiden ohi tärkeysjärjestyksessä. 

Vieraasta kulttuurista tuleva ihmettelee miksi koko sauna on niin tärkeä ja seuraavaksi oivaltaa alastomuuden ja liittää sen erotiikkaan ja näin alkaa mieli heti kuljettaa ajatuksia suomalaisen mielestä 'väärään suuntaan'. Eihän suomalainen ole mikään perverssi itsensäpaljastaja, esim. erektio saunassa olisi valtavan suuri sosiaalinen häpeä. Suomalaisen on vastaavasti oltava hyvin varovainen katsoessaan itselleen 'vierasta', eksoottista kulttuuria, ettei lähde tulkitsemaan asioita liian pitkälle. Voiko aito ja alkuperäinen kulttuuri voi näyttäytyä eksoottisena itselleen ?

Kulttuuri pakastimessa

Kielitieteen opiskelijana törmäsin faktaan, jonka saksalaiset kielentutkijat ovat löytäneet. Sen mukaan kieli muuttuu suurissa keskuksissa nopeiten. Siis siellä missä on paljon kielikontakteja ja enemmän ollaan kosketuksissa vieraisiin kulttuureihin, kieli muuttuu, kun syrjäseudulla kieli ei muutu vaan pysyy ennallaan. Näin kielet ovat itse asiassa syntyneet, kauemmas keskuksesta muuttaneet ovat säilyttäneet vanhan puheen, ja lopulta kun aikaa on kulunut kylliksi, keskuksen kieli on muuttunut heille käsittämättömäksi, uudeksi kieleksi. Teorian mukaan siis periferiassa kieli säilyy ja suomen kieli, äidinkieleni, on tavallaan ugrialisen kielialueen jääkaappi, jossa on säilynyt erittäin vanhoja ilmaisuja. 

Mutta jos suomen kieli on jääkaappi, niin saamen kielialue on sitten pakastin, saamen kielessä onkin säilynyt joitakin ilmaisuja jotka ovat kadonneet jo suomen kielestä mutta voidaan rekonstruoida saamen kielen avulla. Samalla tavalla voisi ajatella että saamelaisten myyteissä olisi tallella jotakin vielä alkuperäisempää kuin suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten myyteissä. 

Myyttien alkuperä pakastimen pohjalla?

Koko pohjoisen pallonpuoliskon on sanottu olevan karhumyytin aluetta. Karhuun liittyviä myyttejä kertovat ainakin goottilaiset, suomalaiset, saamelaiset, karjalaiset, ostjakit, vogulit, ainut, jopa navajot. Arktinen alue onkin karhun tähtikuvion Arctuksen alla. 

Saamelaisista tulisi ensin mieleen Poro. Mutta ilmeisesti porotalous on opittu vasta verrattain myöhään. Karhun talja esittää edelleen tärkeää osaa myyteissä, vaikka peura onkin siirtynyt pääosaan. Kaikilla pohjoisilla kulttuureilla on myös jokin taivaan napaan, pohjantähteen liittyvä myytti. 

Saamelaisten myytit tuntuvat olevan aina liittyneenä johonkin käytännölliseen asiaan, tai selittävän muuten vaikeasti selitettävän seikan, kuten vaikkapa omituisena syntyneen lapsen selittäminen vaihdokkaalla. 

Kiinnitin huomioni yhteen piirteeseen; maahiset, (gufihtar, vihtar, ulda, huldra, metsästäjättäret, kanij, aaveet, urkkijat ... ) Heitä siis pidettiin saamelaisten ajatuksissa kauniimpina, rikkaampina, tavallaan ideaalisina saamelaisina. 

Tästä mieleeni nousi Aristoteleen runousopissa mainittu asia, että antiikin tragedioiden hahmojen on samalla tavalla oltava meitä parempia, ihanteellisia, hyveellisia, mutta ei kuitenkaan aivan täydellisiä, jokin heikkous heilläkin on oltava. Tragedioiden hahmot kuvasivatkin usein puolijumalallisia hahmoja ja myyttisten tarujen kuuluisia henkilöitä. 

Vastaavasti komedioiden hahmojen on oltava meitä huonompia, hiukan naurettavia. 

Kuten staalo (stallu), joka kuvattiin voimakkaana mutta tyhmänä, ja joka on siis helppo ryöstön kohde ja siten potentiaalinen "ansaittujen" rikkauksien lähde. Sadut, tarinat ja myytit ovat kumma kyllä lähestulkoon samoja joka puolella maailmaa. 

Myyttejä (myös antiikin kreikan vastaavia) ehkä voisikin tutkia "saamelaisesta näkökulmasta" siten, että tätä kautta löytyisi myytin alkuperäinen käyttötarkoitus ja sen psykohistoriallinen merkitys. Jäin siis tutkimaan myyttien yhteisiä aineksia:

Joitakin myyttien yhteisiä piirteitä

Monista karhun jälkeläisistä on tullut kuuluisia merkkihenkilöitä. 

Suomen ensimmäinen tarumainen kuningas ja josta polveutuvat englantilainen Huntingtonin jaarlisuku, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningassuku ja korealainen hallitsijasuku ovat saaneet alkunsa karhun ja neidon avioliitosta. 

Vähemmän kuuluisiksi ovat jääneet koltat ja monet suomalais-ugrilaiset kansanheimot sekä Pohjois-Amerikan metsästäjäintiaanit, mutta karhumyytti ei rajoitu pelkästään pohjoiseen, vaan jälkeläisiä on jopa pitkin välimerta:

Zeuksen ja Kalliston jälkeläisestä Arkaksesta tuli arkadialaisten kantaisä. 

Karhun ja Polyfonten avioliitosta syntyneet Oreios ja Agrios

Tunnettuja karhupoikia ovat olleet lisäksi esim Beowulf ja Odysseus 

Kolme sisarta eri kulttuureissa

Mielenkiintoista on myös että saamelaisten "akka" -jumaluuksille voi nähdä paralleeleja antiikin kreikan ja rooman jumaluuksissa. Uksáhkká (’oviakka’) muistuttaa portti-jumaluutta jollainen on esim Janus. Juksáhkká, 'jousiakka' muistuttaa metsästyksen jumalatarta Artemista tai Dianaa. 

Toisaalta se seikka, että he asuvat maan alla (kodan kohdalla) voisi liittää nämä kolme sisarta myös kostottariin eli Erinyksiin, jotka maan alla rankaisevat niitä jotka väärin vannovat. Heidät kuvattiin kammottaviksi naisiksi, joilla on siivet, käärmeitä hiuksissaan, surukaapu tai metsästäjätären kengät. Haarapäisen kepin yhteys käärmeisiin voisi olla se että sellaisella kepillä on käärmeitä aina hallittu. Metsästäjättären kengät ja jousipyssy ovat myös jotenkin saman henkilön asusteita.

Teisifone vahti Tartaroksen portteja yötä päivää yhä alemmas kulkevia sieluja (oviakka? )

Megaira oli kaunan mustasukkaisuuden ja kateuden aiheuttaja ja sai tekemään aviorikoksia, ( = haara akka?) 

Alekto taas rankaisi moraalirikkomuksista, kuten vihasta toisia ihmisiä kohtaan
( jousiakka? ). 

Kostottaret syntyivät veritipoista kun Kronos kuohitsi Uranoksen. Kuohinta liittyy saamelaisilla ainakin hauskoihin Staalo-tarinoihin. 

Staaloiksi voisi ajatella lähikulttuureiden edustajia, ovathan saamelaiset itse pieniä, nopeita ja ketteriä. Mutta tarinoilla voisi ajatella olevan myös merkityksiä kauempaa menneisyydestä. Joissakin yhteyksissä on esitetty suomalaistenkin peikkotarinoiden kohteena olevan esim edeltäjämme neardenthalin ihmiset, joiden kanssa lajimme eli huomattavasti paljon kauemmin kuin nyt on eletty öljy- tai sähkövalon kanssa. 

Barbaarit

Myös viikinkisoturit eli Berserkit tulivat kuuluisaksi kyvystään muuttua karhunhahmoisiksi tai ominaisuuksiltaan karhumaisiksi. Vanhoissa Norse –taruissa Berserkit olivat sotureita, jotka uskoivat karhun voimaan. Berserkit nimitys tulee sanoista ’bar/ber’ eli karhu ja ’sark/serk’ eli paita. 

Taisteluun lähtiessään he pukivat ylleen karhunnahkapaidan, jota he olivat hoitaneet yrttien ja öljyjen kanssa. Puvusta saivat he vahvuutta, sisukkuutta ja eläimen taistelutahdon itselleen. Näin he olivat taisteluissa entistä voimakkaampia ja turvassa, koska kukapa nyt olisi uskaltanut käydä karhun kimppuun. He tunsivat itsensä kuolemattomiksi. Myöhemmin jotkut kansat tosin kutsuivat heitä barbaareiksi…

Rumpujen symboliikka

Myös noitarumpujen symboliikka on myös hyvn mielenkiintoinen aihe. Etenkin erilaiset lukutavat, joiden voisi kuvitella syntyneen paitsi eri paikoissa, toki myös eri aikoina. Tähän voisi joskus tulevaisuudessa saada lisäinformaatiota, jos näihin päiviin säilyneiden rumpujen ikää voitaisiin tutkia esim radiohiiliajoituksella. 

Itseäni kiinnostaa erityisesti spiraalimainen lukutapa, joka toistui saamelaisten lasten piirroksissa, ja sen suhde kerrokselliseen lukutapaan, jossa rummun alueet jaetaankin vertikaalisesti lohkoihin. Tuntuu itsestäni (ihan intuitiivisesti) siltä, että kerroksellisuus olisi voinut tulla myöhemmin ja spiraalimainen lukutapa, syklisenä olisi vanhempaa perua.

Rumpujen lukutapoja voisi myös koettaa soveltaa keskiajan kirkkojen kuvituksiin, (ellei niin ole jo tehtykin). Kirkoista voisi myös löytyä joitakin vastaavuuksia kuva-aiheissa.

KIRJALLISUUS 

Saamentutkimus Tänään (Irja Seurujärvi-Kari, Petri Halinen ja Risto Pulkkinen 2011)

Med tre röster och tusende bilder – om den samiska trumman (Christoffersson, Rolf 2009)

The Way of the Shaman, a Guide to Power and Healing, (Michael Harner 1982)

Symbolit: piilotajunnan kieli. ( Jung, C. G. 1991)

Aristoteles IX, Retoriikka, Runousoppi (Aristoteles, 330 -320 eaa,. Paavo Hohti, 1997)

LINKKEJÄ

 http://karhuseura.net/progradu/pro_karhumytologia.php  pro gradu Seija Ruponen 2004

 http://www.shamaaniseura.fi/sh11.htm shamaaniseura ry

 http://www.shamanism.dk/  Scandinavian Center for Shamanic Studies

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Saamelainen_muinaisusko wikipedian artikkeli

Talvisodan trauma

Propagandaa filmillä

Vasta 80 -luvun lopussa esitettäväksi vapautetut talvisodasta kertovat propagandafilmit, (ja silloinkin vielä ilman selostajan ääntä), näyttävät ( odotusten mukaisesti ) barbaarisen vihollisen epäoikeudenmukaisesti suomelle, sivistyksen viimeiselle etuvartiolle aiheuttamia kamalia tuhoja.  

Kuvat tekevät edelleen vaikutuksen. Ehkä siksi, että ne eivät ole kuluneet käytössä, niitä ei ole vielä nähty kierrätettynä muissa dokumenteissa/fiktiossa.
Siksipä kuvat vaikuttavat tuoreilta ja autenttisilta, lavastamattomilta.
Kuvista syntyy erilaisia tuntemuksia: Miksi minulle ei kerrottu aiemmin, (vaikka tiesinhän minä). 

Mutta etenkin: Miksi vasta nyt? Ja mitä siis yhä tällä hetkellä jätetään kertomatta. Minkä sensuurin alaisena nyt eletään? 

Kysymys: Miksi jatkosodasta ei ole juurikaan dokumentteja verrattuna talvisotaan?
Se pistää miettimään... 

- Miten suomalaiset arvottavat eri tavoin käymiään eri sotia? 

Ja miten nuo eri tavat arvottaa siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, jos ne siirtyvät... 

Tuntematon sotilas ja Talvisota ovat jo populäärikulttuuria... 

Jatkosota ansaitsisi kyllä lisäkäsittelyä, varsinkin suursuomi - propaganda, etenkin nyt kun maahanmuuttaja-asiat  ovat päivittäin lehdissä,  - elämmekö siis juuri nyt voimakkaan propagandan armoilla?

Propagandan keinot

Olen sitä mieltä, että jatkosotaa ei pidä tarkastella pelkästään suomen sotatoimena, se on yhtä paljon laajaa saksalaisten kansainvälistä toimintaa. Näyttää siltä, että Mannerheim on onnistunut tasapainoilemaan Saksan rinnalla sotimisen ja sotimatta jättämisen välimaastossa siten, että jonkinasteinen luottamus on säilynyt Saksan ja Suomen välillä. 

Jo jatkosodan aikana "tosiasioiden tunnustaminen" tarkoitti sitä, että Mannerheimin oli ymmärrettävä että, silloin kun suurvallan etu on kyseessä, sosialistiset tai kansallis-sosialistiset symbolit voidaan toki pistää syrjään. Suomi joutui suurvaltojen välisen sodan pelinappulaksi, mutta pyrki pelaamaan suhteellisen puolueetonta peliä, aina kun mahdollista, siis pienimmän pahan logiikkaa noudattaen. Saksa oli suomen keino puolustautua Venäjää vastaan.

Mutta olivatko hyökkäys -sota ja suursuomi -hanke vain Saksan intressejä vai sittenkin vain keinoja saada suomalaiset uskottavasti liikkeelle. Propagandan kun on aina osuttava tunteisiin ja sen lisäksi saatava aikaan halutun suuntaista toimintaa. 

Sota- eli yhteiskuntahistoriaa

"Talvisodan henki", tai -ihme kuvaa pienen Suomen kansan käsittämätöntä voimaa asettua ylivoimaista jättiläistä vastaan. Saksa oli tavallaan luovuttanut suomen neuvostoliitolle, mikä oli oikeistolle järkytys. Vasemmisto taas järkyttyi Neuvostoliiton aikeista, mikä oli omiaan yhdistämään sisällissodan kahtiarepimää kansaa. 

Talvisodan uhka pisti suomalaiset lähettämään lapsensa ruotsiin turvaan. Valtavan tahdonvoiman takana oleva teko, joka kuvaa sitä epätoivoa, jossa tuolloin elettiin. Ihan kevyin perustein ei lapsiaan lähettele ulkomaille kukaan. Suomi piti valloitettaman, mutta hanttiin tuli pistää. Ihme onkin se, että siinä sitten onnistuttiin. Neuvostovaltion uskonnonvastaisuus antoi sodalle vielä erityisen 'pyhän'  uskonsodan luonteen etenkin suomalaisten puolella. 

Sodan tulos saattoi myös laukaista toisen maailmansodan rohkaisemalla Hitleriä hyökkäämään "savijaloilla seisovalle" venäjälle.  Toisaalta venäjä myös otti opikseen ja varustautui konepistoolein. 

(Talvisodan pikkujättiläinen Leskinen & Juutilainen 2009)

Videokamera kynänä

Osaatko lukea?

Kuinka voi olla mahdollista että jokainen meistä oppii kirjoittamaan, vaikka ensimmäiset tuotoksemme eivät olekaan bestsellereitä? Uusilta suomalaisilta elokuvien tekijältä odotetaan selvästi tätä, että ensitekeleet ovatkin valmiita tuotteita, joiden myymisen pitäisi vielä kannattaa. Vaatimus on huima kun ottaa huomioon paljonko elokuvan tekemistä kouluissa opetetaan, eli ei juurikaan ollenkaan. Lapset saavat myös piirtää koulussa, vaikka heidän ei oleteta luovan aluksi öljymaalausta joka ripustetaan museon tai taidegallerian seinälle. Sen sijaan oppilaiden töitä kyllä näkee pitkinkoulujenkäytäviä ja luokkahuoneiden seiniä. 

Lähdin pienenä innolla kouluun. Olin oppinut lukemaan jo valmiiksi ja odotin mitä kaikkea muuta siellä opetettaisiin. Ikävä kyllä aika paljon keskityttii vain siihen lukemiseen, jonka olin jo ahminut. Jotkut opettajat jaksoivat keksiä ylimääräisiä tehtäviä minulle, mutta huomasin kuitenkin ettei koulu ole kovin tehokas paikka oppimiseen. Olisin mielelläni katsonut nopeasti ja kätevästi tiivistettynä elokuvista kaiken mihin opettajat käyttivät paljon aikaa. 

Ajattelin että tulevaisuudessa varmaan kaikki katsotaankin elokuvina kunhan vain viisaat opettajat huomaavat elokuvien ylivertaisuuden ihmisopettajiin nähden. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua... toisin kävi. 

Nyt huomaan että jos silloin kun kävin koulua, olisi ollut internet olisin varmasti opetellut itse myös laskennon ja ympäristöoopin sekä monia muitakinasioita. Sillä utelias mieli huomaa miten asiat liittyvät toisiinsa ja mielenkiinto vie ja lopulta tuntee pääpolut koko tiedon kentällä. Vuorovaikutteinen opetus on tehokkainta. Vuorovaikutteinen verkko-opetus moninkertaistaisi tämän tehon. Vuorovaikutteinen elokuvasta mallinsa ammentava verkko-opetus olisi ratkaisu ihmiskunnan sivistykseen. 

Smart, Fast, Magic

Lähes jokaisessa espoon koululuokassa on smartboard. Se on kätevä laite jolla voidaan katsoa materiaalia tietokoneelta, tai videolta, taululle voidaan myös piirtää ja piirros siirtyy tietokoneelle. Tosin aivan kaikki opettajat eivät vielä osaa laitettaan käyttää.  Elokuvan varhaiset pioneerit, Lumièren veljekset nimittivät elokuvakonettaan kinemato­grafiksi (le cinématographe), joka vapaasti käännettynä merkitsee liikkeenkirjoitinta.

Olisi mielestäni täysin luontevaa, että lähes jokainen luokka voisi halutessaan esittää itse tekemiään elokuvia vaikkapa keväisten juhlien aikana vanhemmilleen. Elokuvien ei tarvitse olla suuria teoksia. Ne ovat tekijöidensä näköisiä ja tehty harjoittelumielessä ja siksi että se on kivaa ku oppii.

Nyt olisi mahdollista elokuvan tekemistä opiskella, kuten kirjoitustaitoakin jo silloin kun opiskellaan muitakin perusasioita. Mikä olisi hyvä että olisi sitten aikaa kehittyä hyväksi elokuvan tekijäksi. Taikalamppu on yksi Kaija Juurikkalan 1990-luvulta lähtien kehittämiä elokuvakas­vatuksen menetelmiä. Taikalampussa elokuva valmistuu neljässä tunnissa. FastFilm -konsepti on tästä kehitetty kahden tunnin versio.

Taikalamppu-työpajassa oppilaat improvisoivat ja toteuttavat ly­hyen fiktiivisen elokuvan opettajan johdolla. Käsikirjoitus tehdään vain suullisesti. Otokset kuvataan kronologisesti jolloin ei tarvitse leikata. Koko ajan keskitytään tarinaan. Työpajan lopuksi keskustellaan yhdessä elokuvasta ja sen teke­misestä. Menetelmä sopii  kaikenikäisille tytöille ja pojille, sekä lisäksi erityisryhmille. (Laiho 2005, 29–30.)

Huomio on siis sisällössä, ei tekniikassa. Impro­visaatio ja näytteleminen ovat oppilaille keino ilmaista itseään ja löytää itsestään uusia vahvuuksia. Improvisaatiomenetelmässä korostuu havaintojen teko ja yksityiskohtien huomiointi. Kertomuksilla voidaan tehdä näkyväksi oppilaiden kokemuksia ja tunte­muksia. 

Oppilaat voivat käsitellä heillä tärkeitä ja vaikeitakin asioita ilman aikuisten en­ nalta määräämiä puitteita. Laiho huomauttaakin, että oppilaiden tekemät elokuvat käsit­televät usein lapsuuden ja aikuisuuden rajoja. (Mts, 30–33.) Työpajan aiheita voidaan kuitenkin opettajan johdolla ohjata tai valikoida. Taikalamppu-oppaan lopussa kannuste­taankin soveltamaan menetelmää eri oppiaineissa.

Elokuvakasvatuksellisen lähtökohdan avulla työpajassa pyritään tekemään näkyväk­si elokuvan esteettisiä ja tuotannollisia rakenteita (vrt. Kotilaisen malli). Sen juurien voi ajatella olevan simulaatiokulttuurin teoriaa edeltävässä ajassa, jolloin viestintävälineet – esimerkiksi elokuva – nähtiin vielä yhteiskunnasta irrallisina toimijoina. Menetelmä vastaa hyvin elokuvakasvatuksen haasteisiin (paljon paremmin kuin passiiviset eloku­van analyysit), mutta ei vielä nykymuodossaan ota huomioon audiovisuaalisen kulttuurin monimuotoista kent­tää, jossa elokuva on vain yksi pelaaja.

Koska Taikalamppu painottaa tarinankerronnan keinoja, näytelmällisyyttä ja dramaturgiaa, on sen soveltaminen lyijykynänä vaarassa ra­ jautua aiheisiin, joita on mielekästä käsitellä draaman keinoin. Se ei menetelmänä ole tietoinen kameran monipuolisemmista käyttömahdollisuuksista todellisuuden hahmotta­jana ja jäsentäjänä.

Työpajamuoto on saanut hyvän vastaanoton opettajilta. Se on helposti suunniteltavissa ja toistettavissa ja sillä on selkeä sisäistettävä rakenne. Sen keskeinen ajatus eloku­van demystifioinnista (vrt. Kellner 1998), arkistamisesta, on mediakasvatuksen kannalta mielekäs. Tuotannosta ja tekniikasta riisutaan kaikki turha, jotta voidaan keskittyä olennaiseen. Juurikkala toivookin kameran olevan kynän kaltainen yksinker­tainen väline. Yhtenä menetelmän tavoitteena voi nähdä myös median demokratisoiminen: antaa oppilaille aito mahdollisuus hahmottaa liikkuvan kuvan rakenteita käytännössä ja tehdä omaa ajatteluaan näkyväksi itseilmaisun kautta.

Mutta kuka niitä lasten tekemiä elokuvia katsoisi? Eihän ne ole "oikeita" elokuvia. Suomalaisten päättäjien silmät katsovat James Bond elokuvia, (ainakin presidentti Koivisto aikoinaan) ja siihen se elokuvakäsitys sitten tyssääkin. Elokuvissa lennetään helikoptereilla ja rikotaan autoja ja taloja, ei lapsille haluta tietenkään antaa mahdollisuuksia tällaiseen. Eikä olla antamassakaan, mutta se ei ole pointti, vaan se että elokuvat eivät ole helikoptereita ja räjäytyksiä, vain muutamat harvat elokuvat ovat sellaisia. Aivan kuten kirjallisuudessa kaikki kirjat eivät ole salapoliisiromaaneja, vaan löytyy valtava kirjo aiheita ja tyylejä. Kirjoittaminen onkin halpaa, kun siinä ei tarvita kuin kynä ja paperia, tai tietokone ja tulostin. 

Itse asiassa elokuvan tekeminen on jo muuttunut yhtä halvaksi ja lapsille voidaan hankkia tuotantovälineet joka ikisessä koulussa, samalla kun hankitaan opettajille uusia tietokoneita. 

Kyse on enemmän siitä ettei opettajilla riitä asiantuntemusta, ja keinoja lähteä luokkansa kanssa elokuvaa tekemään. Silloin on palkattava asiantuntija koulun ulkopuolelta, ellei koulu ole niin onneellisessa asemassa, että joku asiantuntija olisi jo valmiiksi palkkalistoilla.

Toinen asia on hankkia laitteita ja toinen on palkata asiantuntijoita. Laitteisiin saadaan määrärahaa opiskelijaluvun mukaan, mutta opettajathan ovat asiantuntijoita ja heidät on jo  palkattu. On kyse aina jonkin verran varpaille astumisesta, ku asiantuntijaa tuodaan opettajaorganisaation sisälle. Jonkin verran ollaan tekemässä uudelleenvalintaa sen suhteen mitä oppilaille pitikään opettaa. Jokainen aine kun on sen aineen näkökulmasta katsottuna tärkeä ja saa liian vähän tunteja ja resursseja. 

Mutta katsotaanpa asiaa oppilaan näkökulmasta. Oppilas todennäköisesti keskimäärin useammin tahtoo saada oppia mieluummin useasta aineesta, kuin harvemmasta, siis monipuolisempaa opetusta. Joillekin hankalille oppilaille päivä elokuvantekijänä saattaa olla se käänteentekevä päivä, jollon hänkin pääsi pätemään jossakin. Lahjakkuuksia on erilaisia ja joillekin teoriapainotteinen lukeminen ei sovellu niin hyvin kuin vaikkapa kuvapainotteinen toiminta, joka voi taas toisille olla vaikeampi asia. (Sitäkin tärkeämpi olisi tutustua alaan)

Jotkut opettajat saattavat pitää koko elokuvaa viihteenä ja siten haihatteluna josta on vain harmia ja kuluja vanhemmille. Monet kuitenkin ymmärtävät elokuvan ilmaisutaidoksi, jolla on erityinen asema. Medialukutaitojen opiskelu mielletään nykyään opettajien keskuudessa avaintaidoksi. 

Mediataju, me­diakielitaito, mediakompetenssi, 

Professori Jukka Sihvonen esimerkiksi on pohtinut mediatajun käsitettä, jolla hän viittaa kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen ja ko­kemukseen mediasta. Sihvonen korostaa erityisesti median kulttuurillista, välineistä riippumatonta luonnetta, mediaa ilmiönä (esim. Sihvonen 2004). Mediakompetenssilla puolestaan viitataan erityisesti kykyyn pärjätä omassa mediaympäristössään ja vuorovai­ kuttaa siinä sosiaalisesti (esim. Varis 1998). Annikka Suoninen (2004) on esitellyt me­diakielitaidon käsitteen, jonka alle hän niin ikään pyrkii yhdistämään erilaisia mediaan liittyviä taitoja. Tyydyn tässä käyttämään neutraalimpaa medialukutaidon käsitettä, kos­ ka se on metaforana selkeä ja helposti lähestyttävä. Esittelemiäni ajatuksia voi silti hy­vin lukea niin mediakompetenssin kuin mediatajunkin viitekehyksissä. Pidän lukutaitoa kiinnostavana käsitteenä myös siksi, että se tuo väistämättä mieleen kirjoitustaidon.

Mediakirjoitustaito

1900-luvun alussa vaikutti pedagogi isä Célestin Freinet. Hän piti kirjal­lista itseilmaisua väylänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Koska jokaisella ihmisellä on jotakin sanottavaa, hänen on osattava pukea ajatuksensa sanoiksi. Kirjoittaminen aloitettiin puhumalla ja piirtämällä jo heti lapsen tultua kouluun ja näitä kuvia ja sanoja kehiteltiin myöhemmin tekstiksi. Vasta sitten seuraa omien tekstien lukeminen. Tämän päivän yhteiskunnassa Freinet puhunuisi varmasti kirjoitustaidon sijaan mediakirjoitustaidosta.

Toiminnallinen lukutaito

Suoranta ja Ylä-Kotola (2000, 57–58) suhtautuvat kriittisesti kansainvälisiin vertailui­hin, jotka todistavat, kuinka hyvin Suomessa kaikki osaavat lukea. He korostavat toiminnallisen lukutaidon ajatusta, joka edellyttää lukemisen ymmärtämisen lisäksi laajempaa kykyä vuorovaikuttaa tekstin kanssa.

Lasten tekemät elokuvat antavat lapsille mahdollisuuden kokeilla rooleja, paitsi elokuvan tuotannon ammattirooleja, kuten kuvaaja tai ohjaaja tai näyttelijä, mutta myös keksimänsä tarinan henkilöinä. Televisioviihteen vaikutuksen näkee, munamiehiä ja poikia mummoiksi pukeutuneena näkyy enemmän kuin odottaisi, mutta ei kuitenkaan niin paljon että voisi ilmiötä pitää huolestuttavana. Usein televisio-ohjelmia myös parodioidaan tai versioidaan, mikä kertoo luovasta lahjakkuudesta ja kyvystä käyttää olemassaolevan tekstin tyyliä avaimena jolla tuotetaan omaa tekstiä. 

Lasten kyky tuottaa elävää kuvaa ja omaksua elokuvaleikkauksen perusteita on ymmärtääkseni suoraa seurausta kuluttajana suoritetusta katselusta. Jotain menee alitajuntaan ja siitä tulee osa meidän kielitaitoamme. Ellipsileikkauksen periaate ymmärretään heti ilman sen kummempaa selittelyä. Ai sillä on nimi? Käsivarakuvaus ei herätä lapsikatsojassa valtavaa levottomuutta, koska se on jo niin tavallinen asia televisiossakin. 

Maahanmuuttajanuorten tekemät elokuvat päästävät meidät katsomaan maailmaamme heidännäkökulmastaan ja antavat arvokasta tietoa itsestämme. 

Tehtävän toiminnallisen tavoitteen määritteleminen auttaa oppilaita ja opettajia suunnit­ telemaan ja arvioimaan työskentelyä. Se korostaa oppimisen tavoitteellisuutta ja moni­ puolisuutta. Videokuvaamisessa ei ole kysymys vain tarinan kertomisesta yleisölle, vaan itsensä ilmaisemisesta, ympäristön havainnoinnista, tiedon käsittelemisestä ja sen jaka­ misesta muille. Kun ymmärretään, että samassa tehtävässä voi toteutua rinnakkain useampi tavoite, nähdään, että tehtävä voi onnistua useammalla eri tavalla. Vaikka tie­don jakaminen muille oppilaille ei onnistuisikaan, on tehtävä voinut sisältää arvokasta havainnointia ja itseilmaisua.

Katri Laiho vertaa Taikalamppu -menetelmää käsittelevässä pro gradussaan media­opettajan toimenkuvaa mediatuottajan työhön. Tuottajan tulee ymmärtää kaikkia tuotanto­prosessin vaiheita aina ideoinnista kuvaukseen, editointiin ja levitykseen. 

Mediapedagogi Jukka Haverin (1999, 23) mukaan mediakasvatukset menetel­mät odottavat opettajalta muun muassa käsikirjoittajan, psykologin, kameramiehen, va­laisijan, muusikon, graafikon ja kansanjohtajan valmiuksia.

Ismo Kiesiläinen VIDEOKAMERA KOULUTYÖSSÄ

 - Miten kamera voisi olla kuin kynä? 2006 Stadia

Hurriganes ja 1970 -luku

Ajankuvaa

Kuusikymmentäluvulla tyyli oli vielä klubitakki ja kravatti. Alle kymmenenvuotiaana piti kundin jo pukeutua kuin vanhat herrasmiehet. Sunnuntaisin kiilloitettiin kengät ja klubitakin Caravelle-merkki ja laitettiin vesikampaus. Naiset oli naisia ja niillä oli hame tai mekko. Farkkuja, tai muita työhousuja ei oltu paljon nähty, paitsi elokuvissa. Maailmalta radion kautta tuleva musiikki muuttui ja etenkin Beatles muutti käsityksiä ja nosti nuorison markkinasegmentiksi. Televisio tuli ja muutti ihan kaiken, alettiin  jäljitellä television tyypejä. John Wayne oli aito cowboy ja nuori kapinallinen toi kaikkien mieliin farkut, itse sympatiseerasin myös inkkareita ja Batmania. Äiti teki Batman -viitan ja lannevaatteen. Farkkuihin ei ollu vielä varaa. Joillakin oli jopa James -vyö. 

Toisinajattelu on hiuksissa?

Huomattiin, että pitkätukkaisena ihminen ajattelee toisin. Hiukset alkoivat kasvaa ensin korvien ja kauluksen yli ja sitten selän päälle. Lopulta Mini Vogue yms. kosmetiikkateollisuus yrittivät jopa hyötyä tilanteesta, ehkäpä oltiinkin menossa miesten uutta pynttäytymisvaihetta kuten 1700 -luvulla. Mutta miesten pitkät hiukset olivat vain selkeä osoitus arvomaailman muuttumisesta. Naiset alkoivat samoihin aikoihin käyttää housuja tai yhä lyhyempää hametta ja jotkut leikkasivat ns. poikatukan.

Kylmä ja harmaa lama

Kylmän sodan aikana Prahan kevään jälkeen Tsekkoslovakian miehitys muutti euroopan poliittista tilannetta. Suomi joutui nyt venäjän naapurimaana ns. harmaaseen vyöhykkeeseen, jonka itänaapuri voisi näköjään koska tahansa vallata. Itävalta ja Suomi kuitenkin olivat vyöhykkeen länsihenkisimmät valtiot ja pystyivät itseään puolustamaan, Neuvostoliiton ei  ainakaan olisi viisasta näihin maihin hyökätä, mutta siitä huolimatta nyt sijoittajien näkökulma oli muuttunut. Tämä syöksi Suomen melkoiseen kriisiin: Suuret ikäluokat tarvitsivat asuntoja ja työtä, joten rakennusbuumi ja paperiteollisuus syntyivät. Oli varmaankin pakko ottaa vasemmistokin huomioon. Tai sitten NL painosti vallassa olevaa suomea jollakin tavalla, ottamaan vasemmiston hallitukseen. Kekkonen, Karjalainen ja Sorsa pistivät pystyyn kansallisen hätätilan. 

Suomi monessa mielessä rakennettiin 70 -luvulla. Olisiko kehitys ollut yhtä nopeaa ilman kriisiä? Suomi kansainvälistyi ja alkoi ottaa ulkomaisia kulttuurivaikutteita vastaan. Televisiot yleistyivät. Peruskoulujärjestelmä aloitti.  Työehtosopimuksia kehitettiin ja markkaa devalvoitiin. Keihäsmatkojen aikaan suomi oli yhtäkkiä maailman matkustavaisin kansa.

Etniset ruokalajit yleistyivät. Moni suomalainen söi ensimmäisen pizzansa 70 -luvulla, myös kreikkalainen ja kiinalainen ruoka sai jalansijaa ja muut maat tulivat perässä.

Vanhanaikaiset rakennukset purettiin monesta paikasta pois ja tilalle rakennettiin modernia ja virtaviivaista uutta arkkitehtuuria. Muoviesineet tulivat markkinoille ja bakeliittiset korvattiin niillä. Samoin vanhanaikaiset posliiniastiat kun kerran Tupperware astioihin saa kannetkin. Kertakäyttöpyyhe, kertakäyttömuovipussi, kertakäyttö sitä ja tätä...

Betonielementtitalojen valmistus toi lähiöt ja parhaimmillaan/pahimmillaan 70 000  uutta asuntoa vuodessa rakennettiin. Kaiken keskellä kasvoi lapsia kuulokkeet korvillaan, C-kaseteille äänitettiin jotakin uutta musiikkia. Vinyylejä lainattiin. Videoita oli vasta harvoilla rikkailla.

Kriisit ja kansallinen projekti

Pioneerit ja partiolaiset olivat molemmat omien sanojensa mukaan täysin epäpoliittisia nuorisojärjestöjä. Oli myös öljykriisejä, jolloin piti säästää sähköä. Kirka laitettiin televisioon laulamaan energiaa, sua kaipaan aina, energiaa, myös sunnuntaina...  Syntyi tulopoliittisa ratkaisuja, joiden pohjalta muutamassa vuodessa synnytettiin hyvinvointisuomi. Oikeiston mielestä vasemmiston mukanaolo näissä ratkaisuissa oli tietysti pelkkää sattumaa ja kosmetiikkaa. Kaikki tapahtui talvisodan hengessä, paitsi että ilman lakkoja työväki ei olisi saanut juurikaan palkkaa, kun valuuttaa koko ajan devalvoitiin. Reaalitulojen kasvu oli pientä tai negatiivista. Idänkauppa saatiin kuitenkin käyntiin ja sitä tehtiin minkä voitiin, mutta tavallaan lamasta noustiin oikeasti vasta neuvostoliiton hajottua ja Nokian myötä. Siitä huolimatta suomesta tuli hyvinvointivaltio juuri tänä aikana. 

On mielenkiintoista, että nyt sitä samaa kovalla työllä hankittua hyvinvointia jo ajetaan alas, pullamössösukupolven päästyä valtaan. 

Huumeet

Nuoriso oli tuollaoin vielä aktiivista ja joidenkin kantakaupungin kerrostalojen kellareihin perustettin omatoimisesti "yksityisiä" nuorisotiloja. Niissä ei kuitenkaan yleensä ollut aikuisia valvomassa, joten ne saattoivat pahimmillaan johtaa nuoria jopa huumeongelmiin. Virikkeiden vähyyys saattoi johtaa myös tilanteeseen, jossa pari teiniä pitää kotonaan luvattomat juhlat, vanhempien ollessa mökillä ja koko seudun nuoriso tuppaa ovista ja ikkunoista kuokkavieraiksi pistäen kämpän remonttikuntoon. Ajan henki oli sellainen ettei huumeisiin suhtauduttu tabuna kuten nykyään. Huumeita oli käytetty aina lääkkeenä, ja nyt niitä oli tiede kehitellyt vielä paremmiksi. 

Suomi ei ollut mitenkään valmistautunut huumeongelmaan. Se muodostui monelle nuorelle ongelmaksi, että yhtäkkiä otteet kovenivat käsittämättömän koviksi. Poliisi päätti puhdistaa Helsingin huumeista yhdessä illassa ja pidätti kymmeniä, ellei satoja nuoria yhden illan aikana. 

Toimintaa ilman jäsenmaksuja

Kun 60 -70 -luvuilla halusi harrastaa jotakin, alettiin yleensä vaan harrastaa. Ei tarvittu jäsenmaksuja nuorisotaloihin kun sellaisia ei vielä ollut. Järjestöjä toki oli, jo mainitut pinskut ja partio, sekä kirkko ja keskustalainen kotkat sekä pelastusarmeija. Näistä viimeksimainittu vaikutti puolueettomimmalta, mutta nekin yritti joskus puhua jengiä laulamaan jeesuksesta. Jos halusi harrastaa mentiin kadulle ja puistoihin etsimään kavereita joiden kanssa voi harrastaa. Hietaniemen uimaranta eli "Hietsu" oli nuorison yleinen kohtaamispaikka. Pelattin fudista pudessa. Perustettiin kellariin bändi tai teatteri jne. Pihalla leikittiin kirkonrottaa, 10 tikkua laudalla, tervapataa, kuka pelkää mustaa miestä jne... Soittimetkin tehtiin usein itse. Tavaraa ei ollut paljoa. Kaikki oli aika pelkistettyä, mikä ehkä heijastaa tavaroiden takana olevan teollisuuden ja tuonnin olleen aika pientä verrattuna nykyaikaan. Tavaroita myös arvostettiin ja huollettiin paremmin kuin nykyään.

Creatures 

Kuusikymmenluvun rokkibändi, joka ei koskaan tehnyt levyä. Siinä soitti alunperin Sammy Babitsin (1948-1973) ja rummuissa oli Henry Aaltonen (s. 1948) , myöhemmin Remu. Sammyn tilalle tuli myös pikkuveli Kirill (1950-2007), eli Kirka. Historiaan bändi on jäänyt elokuvassa, jossa soittavat ilmeisesti Hietalahden uimarannalla sijaitsevassa klubissa. Kirka ja Sammy nousivat laulajina nopeasti kaikkien tuntemaksi koska heillä oli ns. raspikurkku. Kun muut ajan levy- ja radiolaulajat vielä kehuskelivat klassisella äänenmuodostuksellaan. Ajan henki oli ollut se että jos on ääntä voi päästä radioonkin laulamaan. Ja sen jälkeen ehkä levylle. Linjasta kannattaa poiketa. 

Blues Section. 

Yhtye oli ajikansa rock -korkeakoulu jossa lähes jokainen suomalaisessa musiikissa vaikuttanut hahmo on käynyt soittamassa, tai ainakin tuntee jonkun, ehkä vain kaikki osaaminen suomessa keskittyi tähän. Taustalla vaikutti mm. Jan-Göran "Janne" Ödner(1948-1981), joka oli opettanut lähestulkoon kaikki rock kitaristit suomessa soittamaan: Dave Lindholm, Albert Järvinen, Ile Kallio... Janne Ödner oli saanut oppia jazz -muusikkoisältään Göran Ödneriltä, joka mm. levytti suomeksi Bill Haleyn tunnetuksi tekemän rock around the clock -kappaleen.

Wigwam amerikkaan?

Ronnie Österbergin (1948-1980) ympärille syntyneen kokoonpanon pohjalta pitkälti syntyi Wigwam, jonka piti alunperin olla (myöhemmin nolosti oman kuolemansa lavastaneen) Kristianin taustayhtye, mutta hienona progebändinä olikin sitten ensimmäinen suomalainen populaarimusiikkia soittanut yhtye, joka sai ulkomaisen sopimuksen. Vaikeuksitta ei selvitty, mutta lopulta levylle jäi peräti yhdeksän Blues Sectionin ohjelmistossa ollutta kappaletta joista yhden (Kai suukon saan) laulaa Kirka. Blues Sectionista on peräisin myös Pepe Willberg. 

Kalevala oli esi-Hurriganes

Kalevala -yhtye perustetaan 1969 kun Lido Salonen (s.1950) pyytää mukaan Pekka "Albert" Järvisen (1950-1991), ja Remu Aaltosen. Albert riitaantuu Remun kanssa, eroaa Kalevalasta ja lähtee Ronnie Österbergin kanssa Eddie Boydin (1914-1994) taustabändiin. Kiertävät pitkin eurooppaa. 

Liikaa progee

Remu saa Lido Saloselta potkut Kalevalasta, hänen tilalleen tulee Zape Leppänen. Remu on kyllästynyt progeen ja päättää että nyt tehdään suoraa rokkia. Ile Kallio (s. 1955), vasta 16 vuotias rock -kitaristi on Remun mielestä sopiva ja Cisse Häkkinen (1950 - 1990), toinen kitaristi jonka Remu puhuu ympäri soittamaan bassoa. Cissellä on vieläpä hienoja amerikanrautoja, joten hommassa on heti tiettyä tyyliä.

Liikaa duunia

Ammattimainen keikkailu alkaa heti. Remu puhuu Hurrikaaneilleen keikkoja niin että duunia riittää. Nimi kirjoitetaan vielä k:lla. Mutta kun julisteita tehdään Remu tajuaa että G kuulostaa paremmalta. Se on erisnimi niinku Suomi, se kirjoitetaan isolla. Ile Kallio ei jaksa kauaa keikkatahtia ja pyytää päästä takaisin opiskelemaan. Kun katsoo keikkakalentereita, niistä näkyy erittäin tiukka työskentelytahti jota katkoo vain levytyssessiot. Jo kolmantena vuonna alkaa peruttujen keikkojen osuus nousta, mistä voinee päätellä että keikkatahti on jo liiankin kova. Taukoja on kuitenkin myös esim Remun linnareissujen aikana, jolloin välillä rumpuihin nousee esim. Tomi Parkkonen tai sitten keikat yksinkertaisesti perutaan ja muusikot keksivät kuka mitäkin muuta duunia. 

Kokoonpano vaihtelee oikeastaan rajustikin, jos katsotaan pidemmältä ajalta, välillä Hurriganes on jopa viisimiehinen ja lukuisia muusikoita käy  vierailemassa yhtyeessä. Pääsääntöisesti Ganes on kuitenkin Remun ympärille kerääntynyt ryhmä, jolla keikkaa riittää. Edustustyössä Hurriganes seurasi ulkomaisia esimerkkejä, lausunnot pidettiin lyhyinä ja tyylissä piti tietty etäisyys säilyttää. 

Roadrunner 

Tilalle tulee Albert ja näin on se oikea Hurriganes, joka tekee sen levyn, se kohujengi kasassa. Levyn raita Get On tulee tunnetuksi jopa pitkin eurooppaa, joku kriitikko arvostelee biisin vuoden rock-raidaksi ja suomessa lausunto otetaan hyvin vakavasti.

Levylle Remun laulama täyteraita jääkin lopulliseksi,  "Ai biin trying sou veri long taim, to get mai bisnes mai bisnes streit... ."  Tuottajan mielestä hauskaa kamaa ja menee täydestä. 

Levy tuotetaan ammattimaisesti tukholmassa Marcus -Music -studiolla englantilaisen mr.X:n, Richard Stanleyn johdolla. Levityksestä vastaa Love Records. 

Kappaleet levyllä:

It Ain't What You Do – 02:57 (säv. Hurriganes) laulu: Remu Aaltonen

Hey Groupie – 02:31 (säv. Hurriganes) laulu: Remu Aaltonen

Tallahassee Lassie – 02:17 (säv. Slay, Crewe) laulu: Remu Aaltonen

The Phone Rang – 01:37 (säv. Mister X) laulu: Cisse Häkkinen

HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/I_Will_Stay"I Will Stay – 02:40 (säv. Lundgren) laulu: Cisse Häkkinen 

HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/Get_On_(kappale)"Get On – 03:43 (säv. Hurriganes) laulu: Remu Aaltonen

In the Nude – 02:35 (säv. Garland) instrumentaali

Mister X – 04:01 (säv. Mister X, Hurriganes) laulu: Richard Stanley 

Slippin' and Slidin' – 02:37 (säv. HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/Little_Richard"Penniman) laulu: Remu Aaltonen

Oowee-Oohla – 02:29 (säv. Hurriganes)  laulu:Remu  &Cisse Häkkinen

Roadrunner – 04:16 (säv. HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/Bo_Diddley"McDaniel) laulu: Remu Aaltonen

Remu ei osaa englantia, mutta esiintyy kuin osaisi. Siis energiaa pistetään pyttyyn sitäkin enemmän. Levy on omituinen stereolevy, instrumentit on monoraitamaisesti kokonaan eri kanavissa, eli biisejä voi "miksata" himassa, jos on stereot. Jos toinen kanava puuttuu, puuttuu puolet biisistä. 

Tien avaus punk -rockille.

Äärimmäisen yksinkertainen soittotapa tulee olemaan se mikä erottaa bändin aikansa muista hienoista bändeistä. Progea on kiva kuunnella, mutta erittain vaikea soittaa. Hurriganesia oppii "kuka tahansa" soittamaan. Blueskaava tulee tutuksi lähes jokaisessa biisissä. Kolme sointua ja rokkisoolo kolmannessa säkeistössä. Seurauksena on se että lyhyessä ajassa syntyy kymmeniätuhansia aloittelevia bandejä ympäri Suomea. Rock on omalla tavallaan aikansa "karaoke", siitä pääsee osalliseksi melko pienellä vaivalla ainakin suhteessa progeen tai jatsiin. 

Osaltaan tämä aloittelevien bändien suma luo myös tietä punkille, jossa ideologia on juuri se ettei saa osata liian hyvin, muuten teeskentelee.

Nimmarista se alkoi

Hurriganesin merkitystä aikanaan voisi kuvata seuraava henkilökohtainen muisto: Lehdessä luki, että Hurriganes jakaa nimmareita juuri avatussa Beavers -farkkuliikkeessä Korkeavuorenkadulla klo 10-14. Kyseessä oli koulupäivä, joten päätimme parin kaverin kanssa karata koulusta ja mennä sinne. Matkalla tuli mieleen, että voisimme viedä kavereille jotain, sen sijaan että vain pyydämme nimmareita. Puolin ja toisin... Olin piirtänyt lehdestä mallista Hurriganesien kuvat ja koska asuin lähellä, kävin kotoa hakemassa ne kuvat.  Tultiin paikalle ja huomattiin, että tungos oli uskomaton. Poliisi oli juuri tullut paikalle ja alkoi ohjata liikennettä korttelin ohitse. Katu täyttyi nuorisosta eikä autot enää mahtuneet sekaan. Leikkasin kuvat irti toisistaan koska meitä oli kolme, kkin menisci yhden luo. Minä sain Albertin kuvan. Tosin kun pääsin tiskille asti kitaristina olikin Ile Kallio. Ei se häkeltynyt vaan antoi niitä nimmareita ja tarroja melkoisen pinon. 

KIRJALLISUUS

Luentomuistiinpanojen lisäksi hyödynnetty omia muistoja.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Blues_Section

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevala_(yhtye)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hurriganes

http://www.saunalahti.fi/espe64/ (Hurriganes keräilysivut)

http://jarviskirja.blogspot.com/ (Järvisen elämäkerta -kirja)

http://www.kolumbus.fi/pikkulauri/kuki.htm 

(Albert Järvinen - kultaiset kitaravuodet 1973-74, Vuorio, Auvinen, 2001,)

Suomen ja pohjoismaiden historia 20.12.2010. Konsensuksesta Koijärvelle. - 70-luvun historia, HSS217D

Graniittipojan historianarraatiosta

Elokuvat ja av-media ylipäätään vaikuttavat meihin voimakkaasti. Käyttämämme hiusmuoti, puhetapa, tapa liikkua ja pukeutumisen trendit tulevat sieltä. Toisaalta ne on myös sijoitettu sinne vaikutusmielessä ja vieläpä tarkoituksella tai sitten ihan sattumalta. Tunteisiin vaikuttavana ilmaisumuotona elokuva onkin propagandan ja poliittisen vaikuttamisen ykköskeino, jopa niin pitkälle että asiasta voi vakavissaan olla jopa huolissaan. Toisaalta ehkä aidosti neutraalia ja epäpoliittista elokuvaa ei edes voi olla, jokainen tekijä kuitenkin kuulu johonkin eturyhmään. 

Usein elokuvissa myös tavoitellaan jonkin historiallisen ajan tyyliä. Tällöin voisi sanoa että historia on elokuvan aiheena, tai ainakin siinä kuvataan jotakin historiallista aikaa. 

Toisaalta jokainen elokuva on oman aikansa lapsi, eikä voi paeta oman aikansa tekniikasta ja tuotantotavoista syntyviä tyylillisiä ja tiedostamattomia seikkoja, jotka paljastavat jonkin yksityiskohdan vuoksi tekoajankohdan ainakin tarkalle katsojalle. Teoriassa tietysti voisi ajatella että joku erittäin hyvä väärentäjä voisi ehkä luoda uuden 'aidon' historiallisen elokuvan, mutta käytännössä tällainen olisi niin vaikeaa että tehtävää voi pitää mahdottomana.

Oikeastaan vain vanha elokuva antaa meille mahdollisuuden katsoa asioita jälkeenpäin ja matkan päästä voimme nähdä miten jokin asia on olemassa edelleen, kun jotkut toiset asiat ovat jo kadonneet, eivätkä vaikuta nykyisyydessä. Elokuvan historia avaa mahdollisuuksia tutkia vieläpä hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutteita, politiikkaa ja taidetta, oli se sitten korkeaa tai matalaa.

Aion tutkia Wäinö Aaltosen 1917 tekemästä veistoksesta Graniittipoika tehtyä samannimistä dokumenttielokuvaa, jonka on ohjannut Antti Peippo vuonna 1979, leikkaajana Juho Gartz, tuotanto Verity Films Ky. Elokuvassa ei ole selostajan ääntä.

Historiatietoisuus, identiteetti rakentuu myyteistä

Historiatietoisuus on Jörn Rüsenin mukaan toimintamalli, jossa nykyhetkessä  käytettäväksi menneisyydestä etsitään, tulevaan suuntautuvia toimintamalleja. Tulkitsemme siis menneisyyttä nykyhetken tarpeista käsin kukin oman moraalimme mukaisesti. Rüsen huomauttaa, että historiatietoisuus helposti muuntaa moraalin traditioksi, ajattomaksi käyttäytymissäännöksi.

Me muokkaamme ajalliset kokemukset kertomuksiksi, joissa on aina tietyt toimijat ja dramaturgia, toisaalta mikäli emme pysty jäsentämään menneisyyttä kertomuksena, meillä ei ole myöskään historiallista identiteettiä. 

Historical Consciousness: Narrative, Structure, Moral Function and Ontogenic Development. (Jörn Rüsen 2004)

Kokoelmassa:  Theorizing Historical Consciousness. (Seixas toim) 

Historiakulttuuri

Historiakulttuuri on se kulttuurin alue, jolla ihmiset kohtaavat menneen ja tekevät tiliä sen kanssa (Hentilä 2000) Historia on nykyajassa läsnä arjessa joka päivä. Keskiajalla oli toisin, silloin ei odotettu muutosta, joten katsottiin enemmän menneisyyteen (Kozelleck)

Elokuvan historian kautta laaja yleisö voi sankoin joukoin innostua historiakulttuurista, mikä ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä vielä vähän aikaa sitten. Vasta viime vuosina on suuri määrä elokuvia saatu restauroitua tai pelastettua tai ylipäätään saatettua saataville. Televisio pullistelee historiapainotteisia tv-kanavia joiden kautta suuri yleisö näkee vaikkapa mykän elokuvan klassikoita ja harvinaisempiakin teoksia useammin kuin koskaan aikaisemmin on ollut mahdollista. Historia dokumenttielokuvan aiheena on selvästi yleistymässä. Lähihistoriasta (viimeisen sadan vuoden ajalta) kertovat elokuvat voivat käyttää materiaalinaan aitoja tuon ajan filmimateriaaleja. Riippuu tietysti osittain siitä mihin pistetään raja vanhan ja uuden elokuvan välillä, mutta vanhoja elokuva on nyt ja tullee aina olemaan enemmän kuin uusia, joten niiden näkeminen on oikeastaan tavallisempaa kuin luulisi. 

Kansatieteellinen elokuva loi suomalaista historiakäsitystä

Samat henkilöt, jotka ovat varhaisten suomalaisten kansatieteellisten elokuvien takana, näyttävät olleen perustamassa Suomen ensimmäisiä elokuville tukea antavia säätiöitä ja laitoksia. Mainittakoon vaikkapa Kustaa Vilkuna. Minulle tämä kertoo siitä, että kyse on oikeastaan jo ennen itsenäistymisen aikaa alkaneesta kansallisesta projektista. Luoda suomalaista identiteettiä, yhtenäistää kansa jakamaan joukko yhteisiä arvoja ja tässä tapauksessa näkemään ne tietynlaisia kuvina ja tapahtumina. Elokuva ei siis ole vielä itsenäinen taidemuoto, joka noudattaisi omia lakejaan orjailematta ketään, sen sijaan sillä on selvä agenda: Suomi maailmankartalle. Elokuvia edelsi toki ajanjakso, jossa samaa työtä oli jo tehty säveltämällä, piirtämällä, maalauksina jne. Tärkeää ajalle oli, että kuva, joka piirretään ei liikaa juutu menneeseen vaan nähdään jonkinlaisena modernisaation  muhevana multana, josta nopeasti kehittyvä yhteiskuntamme on saanut juurensa.  Suomen koko taidesfääri ja kaikki sen keskeiset instituutiot ja rakenteet  piti luoda tyhjästä 1800 -luvun lopulla. Suomella kun ei ollut mahtavaa menneisyyttä jolla olisi voinut paukutella henkseleitään, piti luoda kokonaan uusia kuvia. Merkittävimmät taiteilijamme ovat lähes kaikki olleet tätä suomalaista identiteettiä ja sen kuvastoa olleet rakentamassa. Eipä ihme että nytkin elokuvia tehdessä mallia otettiin paljon vaikkapa Akseli Gallen Kallelalta ja muilta vastaavilta kuvataiteilijoilta, jotka jo olivat kuvanneet suomalaisia aiemmin. Pysyttiin siis samassa tarinassa. 

Mielikuvan ei tarvitse olla todellinen

Ja kuten kuva joka piirretään, ei elokuvissakaan ollut niin tärkeää todentuntu kuin täyttää historiallinen mielikuva. Kansallisromanttinen, myyttinen kansa, jolle ei ole vastinetta todellisuudessa. Tilanteet ovat lavastettuja ja niissä pukeudutaan filmimateriaalin valotuksen kannalta suotuisaan vaaleaan asuun, sen sijaan että oltaisiin uskollisia sille mitä asioista tiedetään. Ajalle tyypillistä oli että vaikkapa uutisfilmi, jossa kerrottiin laivan uppoamisesta kaukana merellä, se saatettiin kuvata pienoismallin avulla, rekonstruoiden. 

Ei pidä kuitenkaan luulla etteivät tuon ajan ihmiset olisi erottaneet tätä oikeasta, se oli vain ehkä helpompi hyväksyä aikana, jolloin oli totuttu lehtikuvatkin näkemään piirustuksina. Rekonstruktiot hyväksytään nykyäänkin yllättävän helposti esim tietokoneanimaatioina.

Toinen asia on mihin aikansa poliitikot käyttivät elokuvia. Oulujoen "Koskenlasku" on ehkä  ollut vielä vilpitön matkailumainos, mutta samalle seudulle sijoittuva elokuva "Viimeinen lohipato" vaikuttaa tallennetun  aivan kuin tietoisena siitä, että joki tullaan patoamaan vesivoimaa varten. Eli onko elokuva ollut perustelemassa padon rakentamista, kun nythän mikään ei katoa, onhan se sentään filmattu jälkipolville talteen. 

Valinta on politiikkaa

Historia poimitaan menneisyydestä. Kaikkea ei  ole kirjoitettu historiaan vaan on käytetty valintaa, valtaa, päätetty mitä ja miten valitaan se mikä valitaan. Useimmat tutkijat suorittavat valintaa siinä minkälaisia elokuvia he ottavat tutkimuksen piiriin. Useimmiten, näyttäisi siltä, tutkitaan teatterilevityksessä olleita kaupallisia fiktioelokuvia. Tutkimuksen ulkopuolelle jää marginaalialue, useimmiten opetuselokuvat, teolliset elokuvat, tieteelliset elokuvat ja ainakin ne jäävät sivurooliin tutkimuksissa. Mukana on kuitenkin usein myös dokumenttielokuvia ja avant-garde -kokeiluja. 

Mikä on tutkittavaa?

Fani keräilee faktoja ja triviaa. Elokuvatutkija etsii aivan eri asioita, ensinnäkin hyviä suuria kysymyksiä, joihin voidaan vastata väitteillä, joita sitten voidaan mahdollisesti tukea faktoilla. Väitteistä ja niiden kritiikistä, analyysistä voi syntyä lopulta uutta teoriaa ja historiaa, jonka avulla voimme nähdä suurempia linjoja elokuvan kehittymisessä ehkä  osana laajempaa ihmiskunnan ja kulttuurin kehitystä. 

Historia siis toisaalta kuvaa mennyttä ja toisaalta pyrkii selittämään sitä. Historioitsija voi aloittaa ongelmasta, kysymyksestä mutta päätyä aivan uuteen kysymykseen ja vastata lopulta siihen tai siitä seuraavaan kysymykseen. 

Useimmat argumentit elokuvan historian tutkimuksessa nojaavat empiirisiin todisteisiin. Todisteiden valossa voidaan katsoa, että esimerkiksi jokin esitetty väite voisi vaikuttaa todennäköisimmältä selitykseltä johonkin esitettyyn kysymykseen. 

Lisäksi voidaan tueksi etsiä sopivia teorioita, kirjoituksia, muuta dataa ja dokumentteja. 

Graniittipoika -elokuvan analyysi

Kuinka luoda elokuva kuurosta kansalliskuvanveistäjästä? Wäinö Aaltonen oli elämäntyöltään suomen kansallisen kuvaston merkittävimpiä luojia, joka ikuisti kiveen useita merkkihenkilöitä, kuten Aleksis Kivi ja Sibelius... Hän oli myös Suomen Akatemian jäsen. 

Nuorena taiteilijana 1917 hän ryhtyi veistämään kuvaa sotaorvosta, 1979 valmistuneen elokuvan alkujakso antaa meille ajankuvaa itsenäisyyden alkumetreistä ja kuvia kadulla painivista pojista, jotka voisivat olla mahdollisia malleja pojaksi. Elokuvan ensimmäinen otos muistuttaa valaisultaan ja asettelultaan maalaismaisemassa hiukan peilikuvaa Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta Poika ja Varis (1884), tosin nyt ilman varista. 

Äänekäs mykkäelokuva, jonka still -kuva liikkuu.

Elokuva ratkaisee  nuorena kuuroutuneen Wäinö Aaltosen tilanteen kuvaamisen hienolla ilmaisukeinolla: Olemalla puhumatta. Jos on sanottavaa, teksti kirjoitetaan ruutuun kuvan päälle. Paljoa ei tarvita, lause kuuroutumisesta, muutama vuosiluku. Tekstit ovat kookkaita ja ne on helppo lukea, ei mitään pientä piperrystä.

Päasiassa mennään kuitenkin valokuvista koostuvassa kuvamontaasissa ja ääniraita koostuu luonnonäänistä, jotka liittyvät suoraan kuviin, välillä soitetaan valittuja ajankuvaan sopivia musiikinpätkiä, joista useat nekin on osittain motivoitu vaikkapa kuvilla soittajista.  

Arvioisin, että elokuvan ajasta ainakin 80 prosenttia katsellaan vanhoja valokuvia, mutta sitä ei juurikaan pane merkille, sillä aina kuvaa on rajattu, kuvaan sisään, tai ulos siitä zoomataan, panoroidaan kuvan sisällä, tiltataan kuvatilassa. Lisäksi kuvaan liittyvät äänitehosteet tuovat jatkuvuutta kuvien välille ja kuvilla kerrotaan selvästi tarinaa. Kuvat on erittäin hyvin motivoitu, välillä käytetään aitoa vanhaa kopiota liikkuvasta filmimateriaalista, ja se istuu tietenkin saumattomasti valokuvilla luotuun ajankuvaan. Teemat myötäilevät aiemmin hankittuja tietojani suomen historiasta. 

Kerronnan keinoja

Kuvassa vuorottelee veistos Graniittipoika ja ajankuva suomen itsenäisyyden ajan historiasta 70 luvulle asti, sekä kavalkadi Wäinö Aaltosen muista teoksista koko hänen elämänsä ajan. Intensiteetti säilyy, tämä vuorottelu antaa vaihtelua ja erilaisia tunnelmia. Lisäksi Aaltosen elämän aikana tapahtui ihan kiitettävän paljon suuria tapahtumia, joista elokuvaan tulee dramatiikkaa. Tampereen sillan patsaiden paljastus vaikkapa yhtenä mainittavana.

Nähdään kuvanveistäjä ahkerasti työnsä ääressä. Kuvanveistäjä istuu ja ajattelee, lepuutta käsiään sylissään. Hauska kubistinen versio Aleksis Kiven patsaasta herättää kysymään, miksi nykyinen on  niin realistinen. Luonnos Sibelius -monumentin luona olevasta Jeanin näköis-muotokuvasta. Nähdään Helsingin yliopistolle tehdyt reliefit. 

Sitten sota. Kuvia pommituksista. Tunnistan palavan talon yliopiston päärakennukseksi. Nähdään samat reliefit rikkinäisinä. Ja taas katsotaan kuinka hiljainen kuvanveistäjä jatkaa työtään. Kaiken kanssa vuorottelee pienen graniittisen pojan otsan alta tiukasti katsovat silmät. Ne katsovat suoraan eteenpäin. Ja sekoittuvat katsojan katseeseen, kuvanveistäjän katseeseen ja yleisön katseeseen. Tavallaan Graniittipoika on kivisenä ikuinen ja siten katsoo läpi ajan, läpi historian. Pojalla on korvat, mutta kuten me, jotka emme ole kuulleet sanaakaan pitkään aikaan, eivät nekään kuule sanoja. Mutta silmät katsovat. 

Muistan jostain ilmeisesti juuri Akateemikko Wäinö Aaltosen sanoneen, että ellei teoksella ole ikuisia, ajattomia arvoja, sillä ei ole mitään arvoja.

Tilaa muodostaa omat merkityksensä

Elokuvan avulla saa väläyksen maailmasta jossa eivät sanat tule muodon ja ihmisen väliin. Mikäpä sopisikaan paremmin "kansallisten ikonien" veistäjälle. 

Elokuva rakentaa monumentaalista kuvaa monumentaalisten kuvien tekijästä. Graniitin karkeus, toisessa mailmansodassa kaatuneiden kasvokuvien karkeus, ( kuvan päällä ei lue mitään on vain risti -symboli ) käytetyn filmimaterialin rakeisuus, valokuvien ja filmin harmaa mustavalkoisuus. Kaikki tukevat jotenkin samaa rakeisuutta. Ja hiljaisuus, jossa ei puhuta, antaa tilaa muodostaa omia ajatuksia, kuvakerronta ja musiikki tosin kyllä johdattelevat riittävästi, ettei joudu keksimään merkityksiä ihan itse. 

1970 - 80 -lukulaisuus

Historiallinen kuva lähenee nykyaikaa. Tunnistan ajankuvan lapsuudesta. Olen itse elänyt intensiivisimmän nuoruuteni aikaa tätä elokuvaa tehdessä. Patsaan loppusijoituspaikassakin olen käynyt. Funktionaalinen, konstruktivistinen betonitalo, joka on taidetta varten rakennettu hyvinvointisuomen aikaan, siis silloin kun kaikkialla vannottiin kulttuurin hyvää tekevään voimaan. 

Populaarikulttuuri oli tuolloin kovasti nousussa ja koin että sitä ja minua vastaan (popin kuluttajana) taisteltiin.  En siis vannonut korkeakulttuurin nimeen silloin, enkä oikein osaa nytkään, mutta kyllä oli se aikaa, jolloin kulttuuria tulvi joka puolelta ja lapsille ja nuorille etenkin pyrittiin tarjoamaan paljon virikettä. Ilman sitä kaikkea tarjontaa, en usko, että minusta olisi välttämättä tullut kulttuurin tekijä loppujen lopuksi.

Sisäinen dialogi

Sanoisin, että puheen puuttuminen on tässä elokuvassa jopa suurempi propagandistinen keino, kuin yksikään isänmaallisen paatoksellinen selostaja. Jokainen joutuu löytämään elokuvan tarinan itse, ja siksi sijoittaa sinne aidosti jotain itsestään. Elokuva toimii kuin nykyaikainen pelikokemus erittäin immersiivisenä kokemuksena ja vuorovaikutuksessa katsojan kanssa. 

Katsoja ottaa kantaakseen vastuun tarinasta ja täydentää puuttuvan elementin oman mielikuvituksensa varassa, joten lopputulos on tietenkin sellainen joka katsojalle itselleen kelpaa parhaiten kaikista mahdollisista. Itse käyttämäni sisäisen "kuvitellun" selostajan ääni oli ainakin hyvin vaikuttava, vaikka en tarkkaan osaa toistaa enää sanaakaan. 

Vaikutuksia henkilökohtaisessa historiatietoisuudessa

Huomasin yliopiston päärakennuksessa kulkiessani nähneeni saman reliefin, joka elokuvasssa esiintyi ensin luovutustilanteessa, sitten pommien tuhoamana. Tila, jossa taideteos sijaitsi alkoi välittömästi merkitä minulle henkilökohtisesti jotakin avian muuta, kuin aiemmin. Nyt siitä tuli minulle historiallinen tila, jossa on tapahtunut jotakin sellaista, josta voi kertoa tarinan, tilalla oli yhtäkkiä oma tarinansa. Se että rikkinäistä teosta ei korjattu, eikä poistettu seinältä kertoo myös omaa tarinaansa. Tarina on vaikuttava. Ajatus kuulonsa menettäneestä taiteilijasta, muotojen ilmaisuvoiman löytämisestä ja etenkin niiden vahva käyttö on kiehtovaa. 

Huomaan, että sillä on vaikutuksensa minuun tässä hetkessä. Mahdollisesti tulevaisuudessa harrastan ainakin jossain määrin enemmän kuvanveistoa tai jotakin plastista muotoilua. Nousee myös kysymyksiä joihin elokuva ei vastaa, vaan joudun turvautumaan muihin lähteisiin. 

Valhetta vai faktaa?

Postmodernissa ajassa historiatieto usein kyseenalaistetaan ja kysytään voidaanko tietoa edes saada? Tarina ja sen selitys on aina valheellinen koska se on kielellisesti luotu ja tuotettu, eikä paljasta omaa rakennettaan, kielellisyyttään. 

Entä tässä tapauksessa, kun tarinaa, narraatiota ei edes kielellistetä vaan se vain kuvallistetaan,  ehkä myös musiikillistetaan ja siis esitetään joidenkin valittujen saman aikakauden (ei välttämättä edes aiheeseen liittyvien) valokuvien kautta. 

Katsonko nyt oikeastaan edes historiallista dokumenttia, vai voisiko sanoa että koko teos (tai ainakin valtaosa siitä) on oman mielikuvitukseni tuotetta? 

Wäinö Aaltonen on kuitenkin historiallinen henkilö ja koen aidosti saaneeni tietoja hänestä ja vieläpä siten, että olen vaikuttunut ja kiinnostunut hankkimaan lisää ja nyt kyllä kelpaa jopa jo tylsempikin faktatieto.

Kirjallisuus

Film History, An Introduction  2.nd edition (Kirstin Thompson & David Bordwell 2002)
Historical Consciousness: Narrative, Structure, Moral Function and Ontogenic Development. (Jörn Rüsen 2004) Theorizing Historical Consciousness. (Seixas)

Essee kirjoitettu osana opintoja: 

Timo Hannelin 3.12.2010. Historia audiovisuaalisessa mediassa, A. Lehtisalo

Helsingin yliopisto - Elokuva ja televisiotutkimus, Elokuvahistoriallinen  erityiskysymys TET2040e