Skeemageneraattori

Mikä on skeema?

Vitsi on eräs skeema. Vitsinhän tunnistaa yleensä vitsiksi. Silloin on käytössä vitsin skeema.

Jokin vitsityyppi on myös skeema. Esimerkiksi jos vitsi alkaa: Olipa suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen... Voi jo arvata että kukin tekee vuorollaan jotakin ja viimeiseksi yrittävä tekee jotakin yllättävää. Yleensä se on se oman kulttuurin edustaja, joka sitten päihittää muut joko nerokkuudellaan tai hölmöydellään. 

Skeema tuottaa itsestään kopioita ja versioita, kunnes niitä on vaikka kuinka paljon ja skeemasta tulee yhteistä perinnettä. Skeemoja löytyy joka lähtöön, esim: lääkäriromanssi, dekkari, avaruustarina, skifi, pakina... skeema voi myös kehittyä formaatiksi kuten tv-sarjat, sketsi-showt, kisat, visailut, reality-showt, yms.

Skeema on konsepti, joka on hyväksi havaittu käytäntö. Se on yleisesti käytössä ja toimivaksi todettu. Yleensä skeeman kyllä tunnistaa, jos on ahkera kirjallisuuden ja tarinoiden kuluttaja ja etenkin jos tykkää tarinoiden kehittelystä. Joskus skeemalle on vaikea antaa nimeä ja joskus onneksi näkee jotakin uutta, sellaista mitä on hyvin vaikea sijoittaa mihinkään raamiin. 

Sellaiset tarinat ovatkin kiehtovimpia. Olennaisinta niissä on ehkä se että loppuratkaisua ei osaa ennustaa, odottaa, eikä ennalta arvata. Sellaiset tarinat maistuvat elämältä, tekevät levottomiksi tai ainakin herättävät ajatuksia.

Skeeman hajottaminen

Skeema myös rajoittaa ajattelua, tai ainakin suuntaa sitä. Jos kehitän tarinaa ja huomaan sen olevan skifiä, oma mielikuvani skifistä alkaa ohjaamaan tarinaa muistuttamaan jo koettua ja vanhanaikaista, perinteistä skifitarinaa. Tai jos tarinassani alkumetreillä tapahtuu rikos, se voikin muuttua dekkariksi ja sitten yhtäkkiä jo ollaankin punomassa perinteistä salapoliisitarinaa. 

Ei näin. On hylättävä skeema ja rikottava se tai vähintään ruvettava skeemarikkuriksi, jotta saisi jotakin aidosti uutta aikaan. 

Skeemojen käyttö ideoinnissa

Mitä jos suunnittelisi skeemageneraattorin? 

Siis minkä? No, sellaisen aparaatin, joka tuottaa jo olemassa olevista skeemoista vaikka risteyttämällä uusia? Ensin siihen syötetään skeemoja ja sitten se arpoo kaksi ja risteyttää ne.

Yksinkertaisimmillaan ihan vaan skeemojen nimiä otetaan listasta ja pannaan sitten peräkkäin, kuten yhdyssana. Suomen kielessä tämä ainakin voisi toimia. Kokeillaan:

Skeemat: (testiversio, vain muutama kokeeksi... näissä kaikissa voisi lukea perässä määre: -tarina.)

dekkari, skifi, historia, länkkäri, kung-fu, agentti, poliisi, sota, bändi, lääkäri... 

Yhdistettynä randomina tulokset olisivat esim:

Länkkäridekkari

sotabändi

länkkärilääkäri

poliisiskifi

kung-fudekkari

agenttisota

bändisota...

Hmm... selvästi mielikuvan kannalta silläkin on merkitystä kummassa järjestyksessä sanat tulevat: Bändisota vai sotabändi.

Eli rupeavatko muusikkoryhmät taistelemaan keskenään vai ovatko sotilaat perustaneet keskuuteensa alaryhmiä, jotka lisäksi ehkä musisoivat.

Osa on selvästi jo tehtyjä ja nähtyjä, kuten skifipoliisi, tai kung-fudekkari, eli idea ei sinällään taidakaan olla uusi. Haa. Sehän ei pätkääkään vähennä idean arvoa vaan vain todistaa että idea toimii, koska sitä on jo käytetty, siis tätähän ideaa kannattaa nimenomaan käyttää. Käyttäähän sitä muutkin.

Skeemoja pitää vain syöttää lisää... ja jospa tekisi kolmiosaisia... 

Ideageneraattori

Tervetuloa sirkukseen!

Ajatustehtaan ideageneraattori alkaa nyt pikkuhiljaa tuottaa ideoita, joita voi jatkokehitellä päässään tai tietysti mikäli rohkeutta riittää, täälläkin. Kun idea kehittyy ja alkaa olla liian kuumaa kamaa, pistetään sitten ovet kiinni ja sulkeudutaan kabinettiin pohtimaan liiketoimintasuunnitelmia. Mutta ideatasolla kuljettaessa mielestäni avoimuus on viisautta.

Suomessa ei perinteisesti ole patentteja pidetty, vaan muut tyhmemmät kansat, jotka eivät itse mitään keksi, käyvät suomesta ottamassa fiksut ideat ja sitten patentoivat ne muissa maissa. Näin on käynyt ainakin ilmatyynyalukselle ja kameran etäisyys asteikolle, mutta varmaan monelle muullekin...

Saako näin tehdä?

Ideallahan ei ole tekijänoikeussuojaa, kuten esim. tällä tekstillä. Teksti on kulttuuria joten sitä suojaa erittäin ankara tekijänoikeuslaki. Varoppa vain lainaamasta tätä tekstiä jossakin mainitsematta lähdettä... Tekstissä esitetty idea, on kuitenkin vain idea, joten kun sanot vaikka ihan saman asian omin sanoin, minun tekstini säilyy koskemattomana ja esität vain sen herättämiä ajatuksia, jotka ovat tietysti ihan omiasi.

Siinä mielessä ideat ovat kuten sirkustemput, nekään eivät ole taidetta ja kulttuuria vaan ne voi rauhassa napata ja esittää ominaan jossain toisessa sirkusteltassa. Jostain luin, että Shakespearen teokset olisivat ehkä kadonneet, elleivät kilpailevien teattereiden käyttämät kopioijat olisi salaa kirjoittaneet niitä paperille. Shakespeare ehkä ohjasi suoraan näyttämölle, ainakaan hän ei tarkoittanut niitä pelkästään paperille painettaviksi, vaan kyllä sen kirjoiksi julkaisun tekivät sitten ihan eri henkilöt ja jälkeenpäin.

Minun ideani on tällainen:

Sen sijaan että ideaa haudotaan salaa jossakin, niin reilusti esitetään se: 

Kerrotaan se eteenpäin, jaetaan se ja julkaistaan, vaikka se olisi vielä seinähullu ja hiukan keskeneräinenkin. Jos sen joku sitten ottaa ja kehittää siitä toimivaa liiketoimintaa, sehän on vain hyvä asia. Vältymme silloin itse siltä ikävämmältä puuhalta, jota emme halua tehdä: tuotekehittelyltä ja markkinoinnilta, silti keksintö on synnytetty ja on näin hyödyntämässä koko maailmaa.

Näinhän se menee:

Idea -> Kehittely -> Keksintö -> Tuotekehittely -> Tuote -> Markkinointi -> Hyöty

Ideoita ei voi olla liikaa.

Onhan selvää että keskeneräistä ideaa aina vastustetaan, mutta yleensä silti jostain löytyy joku ihminen joka ymmärtää idiksen arvon ja osaa kehittää sitä hiukan eteenpäin. Kun lyödään viisaat päät yhteen, alkaa tapahtua vauhdilla. 

Www = World Wide Web (melkoinen keksintö itsekin) on luonnostaan tällainen paikka. Kuin luotu ratkaisemaan tällainenkin "ongelma, jota ei ole koskaan ollutkaan". 

Arvoisa yleisö ! 

Rummun pärinää: olkaa hyvä: CARD !

Ensimmäisenä ideana: ikäänkuin pesämunaksi kerron itse keksimäni CARD - systeemin. Se on yksinkertaisuudessaan: Pistä tietokone keksimään puolestasi.

Tässä ehkä keksiminen on tosiaan liian vahva ilmaus, ehkä: tuottamaan vaihtoehtoja sattumanvaraisesti. Itse voit sitten tehdä valinnan lukuisien vaihtoehtojen joukosta. Rajatusta joukosta valitseminen on yleensä huomattavasti paljon helpompaa kuin kaikkien niiden vaihtoehtojen tuottaminen, jotka olisivat mahdollisia. Voit tehdä sen useassa vaiheessa, ensin tuottaa ja valita suosikkeja, joiden joukosta sitten lopullinen valinta tehdään. Tai valita aluksi pohjaksi yhden vaihtoehdon, jota sitten parannellaan ominaisuus kerrallaan kunnes se muistuttaa sitä mitä ollaan hakemassa. 

Tosin tässä menetelmässä kaikkein mielenkiintoisin ominaisuus onkin mielestäni juuri mahdollisuus löytää sellaisiakin tuloksia joita oma mielikuvitus ei olisi osannut tuottaa. Siksi menetelmä toimii mielestäni odottamattoman hyvin.

Käytin tätä menetelmää tutkiessani ActionScript 3 -ohjelmointikielen graafisia ominaisuuksia. Sen sijaan, että hankalasti skriptin sisällä muutan parametreja yksi kerrallaan ja joiden vaikutuksen näen vasta kun olen kääntänyt ohjelman. Kirjoitinkin ohjelman siten, että se arpoo arvoja automaattisesti lähes kaikille parametreille. Lopputulos: testiohjelma vaivattomasti näyttää minulle sellaisiakin tuloksia, joita en olisi ikinä vaivautunut kokeilemaan käsin. Sattuman käyttäminen on aivan kuin lottorivin arpomista, ainakin se yksi kerta miljoonasta voi tehdä sinut äveriääksi, mutta sitä pääpottia odotellessa myös ne joka sadannes, tai - tuhannes lopputulos voivat olla yllättävän rikastuttavia. 

Oli huikaiseva kokemus kirjoitettuaan muutaman rivin nähdä miten tietokone tekee sellaisia virtuaaliesineitä, joita en tiennyt edes olevankaan.

CAD = Computer Aided Design

CAPS = Computer Aided Problem Solving

CARD = Computer Aided Random Design

 

Asiaa huumorista

Tunteeton ja älykäs herättäjä

Huono huumori on epä-älykästä eikä herätä minkäänlaisia tunteita. Ei loukkaa, ei kosketa, eikä siis paljon naurata. Voi haukotuttaa ja ikävystyttää. Joskus harvoin kohtaa mahtavaa huumoria jossa jokainen sana valaisee ympäristön terävällä oivalluksella. Pelonsekaisin tuntein sitä kuuntelee ja toivoo ettei sanan säilä vain kovin pahasti osuisi itseen. Mutta kyllä se osuu. Ihmiseen meissä.

Hyvä huumori on tunteetonta, älykästä ja jopa yli-älyllistä. Onhan täysin mahdotonta olla hauska, jos yrität olla loukkaamatta mitään ihmisryhmää, sillä jokainen ihminen kuuluu ainakin yhteen niistä. Ja onko se nyt ihan oikein eläimiäkään kohtaan kertoa niistä vitsejä, ovathan ne luontokappaleita kuten mekin. Eli jos haluaa olla loukkaamatta, on parasta pysyä asialinjalla ja pukeutua huomiotaherättämättömästi.

Tosin kun tällainen vakava ja ketään loukkaamaton kiltti ihminen sitten joutuu julkisuuteen ja ihmisten ilmoille on hän ilman muuta tunteettomien ja älykkäiden humoristien helpointa riistaa. Hyvä, älykäs ja tunteeton huumori leikkaa kuin partaveitsi ja voi tietysti viltää kohdettaan kipeästi. Tämä voi olla humoristille vaarallista, etenkin jos kohde onkin hiukan yksinkertainen ja toimii sokeasti tunteittensa johdattamana, niinkuin inhimilliset ihmiset toimivat.

Historiaan jäävä johtaja

Poliitikkojen ja hengenmiesten ammattin kuuluu juuri vakavuus ja vakavastiotettavuus. Laske vitsikirjasta kuinka moni vitsi kohdistuu tämäntyyppiseen vakavaan hahmoon. Tuskin yllätyt kun kerron että kyllä niitä on enemmistö. Menestynyt poliitikko ymmärtää pilapuheiden arvon eikä loukkaannu niistä, nehän vain lisäävät tunnettuutta. Vasta silloin ihminen on todella kuuluisa kun hänestä kerrotaan vitsejä. Huumorin kautta ihminen voi jäädä historiaan paremmin kuin tekemällä hirmutekoja. 

Hyvä huumori on myös inhimillistä.

Muistamme taas olevamme ihmisiä ja tulemme asiasta tietoisiksi. Vitsailusta loukkaantuminen on toki inhimillistä ja antaa siis lisää aseita vitsinikkareille.  Vuorenvarma tapa jäädä historiaan tyhmänä ja ikävänä tosikkona on hyökätä pilapiirtäjän tai humoristin kimppuun tai teloittaa oma hovinarrinsa. Tämä ei siis suinkaan poista varsinaista ongelmaa, eli kohteen inhimillistä koomisuutta vaan todellakin korostaa ja lisää sitä.

Huumori on älykästä. Sen tappaminen on tyhmää. Liian tunteellinen ihminen ei pysty toimimaan järkevästi, vaan esimerkiksi loukkaannuttuaan kostaa verisesti.

Ei kovin johtajamaista toimintaa. 

Lauman rajojen asettaja

Haluammeko siis loukata huumorilla? 

Ei. Kyse on ulkopuolisuuden kokemuksesta. Jos vitsi loukkaa sinua, vaihdat vain ryhmäksi jonkin sellaisen ryhmän johon et kuulu ja vitsi toimii taas kuin häkä.

Nauramme vain niille ryhmille joihin emme kuulu. Ryhmään kuuluminen sinänsä on aika hassua ja koomista kun sitä katsoo ulkopuolelta. 

Paviaanilauman johtaja on tosissaan ja oikeasti taistellut tiensä laumansa johtajaksi, mutta silti siinä on jotakin huvittavaa. Miksi? Ehkä juuri siksi että tunnistamme kuuluvamme samantapaiseen järjestelmään, mutta olemme onnellisia ja vapautuneita ettemme kuulu tuohon kyseiseen laumaan, joka istuu pylly paljaana ihmisten töllisteltävänä. Inhimillsyys eläimissä on todellakin hauskaa. Sekin paljastaa ettemme olentoina ole kovin ainutlaatuisia.

Syntessämme olemme kaikki eläimiä, kulttuuri kummallisine tapoineen pitää meille kädestä pitäen opettaa. Eläin käyttäytymässä kuten ihminen kulttuurinsa tuotteena on takuuvarma naurun aihe. Muistamme ehkä oman kamppailumme lapsina.

Kulttuurin pitää olla tunnistettavissa. Emme osaa nauraa vieraan kulttuurin sellaisille tavoille, joita emme ymmärrä. Normit jotka eivät ole omiamme eivät ole meille normeja. Sisäinen normi on tekstissä itsessään tavallaan selitetty, kirjoitettu sisään, sen voi ymmärtää ilman kulttuurin tuntemustakin, mutta tekstin ulkopuolinen normi on kulttuurissa vallitseva ja siihen sisään rakennettu, se vain pitää tuntea. Vitsit vanhenevat kun normit muuttuvat. Esimerkiksi aiemmin ulkopuoliseksi koettu kulttuuriryhmä tuleekin osaksi omaa ryhmäämme, joten koemmekin ennen niin hauskan vitsin nyt pikemminkin loukkaavana ja mauttomana.

Emme siis halua loukata huumorilla, vaan ehkä kyse on isommasta asiasta. 

Huumori kertoo mihin ryhmään kuulumme ja mitkä ryhmät ovat oman ryhmämme ulkopuolella. Sitä voi siis ajatella työkaluna, jolla vahvistamme kulttuuripiirimme rajoja. Olemme samaa ryhmää niin kauan kuin samat vitsit naurattavat kaikkia. 

Rentouttaja

Miksi katsomme kauhuelokuvia? 

Pelätäksemme? Miksei. Pelko on yksi tärkeä vaisto, jonka varassa olemme selvinneet evoluution paineissa, miksi emme saisi kokea jonkinlaista perverssiä nautintoakin siitä. Kauhu on vakavan asian kanssa painimista. 

Huumori ehkä vapauttaa meitä vakavuudesta ja pelosta. 

Voitammeko pelon huumorilla? Huumorintaju voi olla mahtava ase pelottavassa tilanteessa. Olemme siis huumorin kanssa kytköksissä samaan vakavaan asiaan. Pahimman pelon kohtaaminen ja siitä täpärästi selviäminen esim yllättäen toteamalla pelon kohde täysin vaarattomaksi takuulla kirvoittaa naurut ja helpotuksen kyyneleet. 

Mekaanisuus on hauskaa.

Hahmo toimii tilanteessa. Aivan normaali tilanne paljastuukin kaoottiseksi.

Tilanne on jo aikoja sitten riistäytynyt käsistä, mutta toimimme yhä niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin totta, mutta niin hauskaa. Näemme tilanteen ulkopuolelta, muutenhan emme voisi todeta tilanteen riistäytyneen käsistä. Tilanteessa toimiva hahmo taas ei huomaa kaaosta ympärillään. Tilanne on ahdistava, jos vertaamme sitä omaan tilanteeseemme, joka yleensä on jotakuinkin samanlainen. Entäpä jos vain luulemme että maailma ympärillämme on hallittu ja normaali.

Sama asia toisinpäin.

Otetaan tavallinen tuttu normaalitilanne, johon liitetään joustamaton hahmo, joka toimii kuin robotti joka ei näe toimintansa seurauksia ja aiheuttaa ympärilleen huomaamatta totaalikaaoksen. Hauskaa, tuttua ja totta. Jokainen on joskus kokenut olevansa kuin norsu posliinikaupassa. 

Liioittelu on hauskaa

Eräässä mielessä kyse on siis minkä tahansa asian liioittelusta. Joten jos vaimo löytää miehensä taskusta kondomipaketin, mielikuvitus lähtee lentoon ja voidaan mennä hyvin pitkälle. Kyse ei ole pelkästään aviorikoksesta, vaan siihen on varmaan pakotettu kiristämällä ja vähintään kansainvälinen vakoiluverkosto on kaiken takana, mutta kyse onkin koko maailman pelastamisesta arkkipaholaisen kynsistä. 

Yleensä mielikuvitus hyväksyy vaikka millaisen fantasian ja selityksen, ettei vain kyse olisi asiasta jota emme halua hyväksyä.

Jos kyse sitten onkin jostakin juuri sellaisesta sosiaalisesta tabusta, josta yleensä ei haluta puhua, aihe on tehokkaasti käsiteltävä loppuun asti  ja oikein kunnolla, jotta edes huumorin keinoilla voitaisiin lopultakin todellakin käsitellä asiaa.

Kirjaimellisuus ja sanaleikit

Poika: Tulin pyytämään tyttärenne kättä... Lihakauppias: Paloina vai viipaleina?

Olen tässä jos tarvitset olkapäätä...

Kuvaannollinen sanonta voidaan käsittää väärin. Nekin ovat kulttuuriin kuuluvia asioita, joiden tunteminen vasta avaa vitsin. 

Normaali, mikä tahansa kulttuuriin kuuluva asia saadaan näyttämään epänormaalilta. Sadisti alistaa valtaansa masokistin uhkaamalla näyttää perhealbumiaan, tarjoamalla mämmiä tai maksalaatikkoa. 

Harmiton huumori

Hyvä huumori on parhaimmillaan aina harmitonta eikä aiheuta tuskaa tai kuolemaa kohteilleen. Se voi antaa kolauksen arvostukselle, se voi pudottaa jalustalta, se voi paljastaa inhimillisiä piirteitä, mutta niistä ihminen aina selviää. Vaikka hahmo räjäytettäisiin dynamiitilla se enintään joutuu sairaalaan, yleensä vain sotkeentuu mustaksi. Jos hahmo vaikka hajotetaan atomeiksi, se voi olla taas seuraavassa stripissä olemassa. Taas uusi todiste siitä että huumori tekee meidät kuolemattomiksi.

Puhutaan siitä, mistä ei muutoin puhuta

Tabuhuumori onkin pääsääntöisesti tekemisissä juuri niiden asioiden kanssa joista ei ensinäkemältä meinaa huumoria löytää ollenkaan. Lääkärin vastaanotto. Hammaslääkäri, Hautajaiset. Syöpäsairaala. Kuolemanselli. Virasto, poliisiasema.

Kakkahuumori toimii aina. Jopa kyllästymiseen saakka.

Kaikki kulttuurissa torjutut asiat päräyttävät naurun aina kun ne luiskahtavat tajuntaan. 

Nonsense, älyttömyyshuumori

Kumpi on nopeampi vai puhelinkoppi? 

Mitä eroa on alligaattorilla? 

-Sitä vihreämpi mitä ui. 

Pitää olla hiukan kokemusta vitsegenreistä, eli siitä miten vitsi normaalisti kerrotaan. Vitsi piilee siinä että nämä rikkovat totutun skeeman tai kaavan ja siten tavallaan parodioivat vanhaa vitsiä.

Toisto, aivan niin toisto...

Pienin määrä toistoa on kaksi kertaa. Se aiheuttaa odotuksen kolmannesta ja kun se kolmas kerta tulee, silloin on myös sen yllätyksen, (punch-line:n) aika.

 - mutta tämä on asiatekstiä, eikä vitsikirja...

Skifikoulu

Rentoudu ja ota Pelle Pelottoman ideointihattu päähän.

Älä pelkää, mitään ei tapahdu  oikeasti, kaikki on vain mielikuvitusta.

Kuvittele: Facebook -koulu, koulujen oma facebook + wikipedia.

No niin, rauhoitu... (odottaa naurunremakan loppumista) 

Ei, ei, siellä ei pulpetissa käytettäisi facebook:ia ekä wikipediaa, eikä opettaja opettaisi miten nuolet toisen virtuaalista tikkaria, vaan se siis itse olisi se. 

(odottaa että toinen nousee kieriskelemästä lattialta)

Eiku ei se tikkari vaan... Koulu olisi se saitti johon kirjaudutaan. Ope olis sielläkin. Mutta eri niminen (eiku ei ope vaan se saitti) ja tietenkään ei mainoksia. Eikä tietenkään pureta vanhaa koulua pois, vaan siellä käytäisiin esimerkiksi vaikka joka kolmas päivä. Muina päivinä kävis eri oppilaat samassa luokassa.

Koulu olisi se web-saitti jossa ollaan, mutta myös se mitä se nytkin on... siis missä on kirjoja ja pulpetteja ja liitutaulu, mutta että koulu olisi myös webissä, koulua käytäisiin uudella ja vanhalla tavalla yhtäaikaa. Enempi itsenäisesti ja enempi sais oppia sitä mitä itte haluu. Tietysti pitäis oppii pakollisetkin aineet...

Oppitunnit voisi siis järjestää itse dataamalla himasta. Joinain aikoina koko ryhmä on IRC yhteydessä reaaliajassa ja opettajan johdolla tehdään jotain. Vastaa siis täysin sitä kun opettaja kirjoittaa taululle mitä seuraavaksi tehdään. Kaikki ei siis vaan datailis mitä mieleen tulee vaan se olis opettajan johdolla tapahtuvaa toimintaa.

Pieniä oppilasryhmiä ( esim 6-12 henkisiä ) voisi olla yhtä opettajaa kohti jopa useita, (mahdollisesti yhteensä saman verran kuin nyt yhdessä isossa ryhmässä) ja kouluun kokoonnuttaisiin vuoropäivinä. Joskus harvoin kaikki ryhmät yhtäaikaa.

Dataaminen opetettais edelleen koulussa. Koulu voisi hankkia koneet, mutta ne ovat oppilaan vastuulla + edullinen vakuutus.

- No älä nyt hermostu. En ole tosiaankaan jutellut tästä minkään vakuutusyhtiön kanssa, eikä ne minun kanssa edes halua jutella. En halua minäkään. Tämä on siis vain hassu ja villi idea, - ja asia on vielä hiukan kesken, mennäänkö loppuun asti? 

Ok. Oppitunnit olisivat enimmäkseen lineaarisia elokuvia ja vuorovaikutteisia pelejä. Kokeet olisivat ammattilaisten rakentamia ohjelmia ja niiden varaan voisi rakentaa monipuolisia tutkimusohjelmia, sekä valvontaa esim mahdollisen masennuksen tunnistamismekanismeja, erilaisten oppimisvaikeuksien tunnistamista yms.

Oppimatskut olisi siis yleensä valmiina ja sitä kehitettäisiin yhteisvoimin sukupolvi sukupolvelta, wikipedian tyyppisesti. Tämä vapauttaisi opettajien työaikaa, jota voisi näin käyttää enemmän henkilökohtaiseen ohjaukseen, mikä siis mahdollistaisi juuri sen että oppilas voisi opetella enemmän sitä, mistä on kiinnostunut eniten.

- Mikä tuli? Mihin se hymy nyt meni?

Joo. Tiedän, tiedän, kouluruokailun järjestäminen, vastuukysymykset, välituntivalvonta, aamuherääminen, joustavat työajat, vertailu vanhanaikaiseen oppimismalliin... Nimenomaan. Rauhoitutaan nyt ja lähdetään kahville. Kaikkihan oli ihan skifiä ja mielikuvitusta mitään sellaista ei koskaan tule tapahtumaan. 

Mikään ei muutu. Ei tietenkään. 

Eihän tämä ole mikään valmis malli. Pelkkä raakile, kokonaan konditionaaliin kirjoitettu, mutta tietysti idea silti. Niin, onhan tässä vaaroja, voihan olla että joku rupeaa sitä parantelemaan... mutta jos se sitten ei enää olisi niin kauhea ajatus... vaan sellainen parempi, ja toimivampi, realistiesempi, sellainen mistä rehtoritkin tykkää, eikä vain oppilaat. 

Tai ei... eipä varmaan kukaan uskalla koskea pitkällä tikullakaan tällaiseen aiheeseen, ja voidaan olla rauhassa ja unohtaa koko juttu. Ihan hassu ajatus.

Muka pienemmät oppilasryhmät ja samalla tehokkutta ja säästöä... hah...

Seis. Annetaan olla. Jotkuthan voisivat jopa käyttää hyväkseen systeemiä ja suorittaa oppivelvollisuutensa nopeammin kuin muut, se pitäisi ensin kieltää... 

Okei. Loppu.

Huumori hukassa?

Kuuluisa kreikkalainen lääkäri ja runousopin kehittäjä Aristoteles hukkasi (tarkoituksella tai vahingossa) johonkin kirjoittamansa tutkimuksen huumorista. Joten huumoria ei voida pitää vakavasti otettavana kirjallisuutena, ennenkuin se löytyy jostain.

Tietysti, jos joku vakavasti otettava kirjoittaisi sellaisen huumorioppaan jonka voisi ottaa vakavasti, huumorista voisi tulla ihan varteen otettava tapa kommunikoida. Tai sitten kyseistä henkilöä ei enää otettaisi vakavasti.

En tiedä onko se mahdollista, sillä onhan mahdollista ettei huumoria voi ottaa vakavasti ainakaan länsimaisessa kulttuurissa, itämailla ainakin islamissa asia on tietysti toinen. Siksi varonkin sanojani, sillä en halua loukata ketään, sellaista joka saattaisi suuttua siitä, että häntä tai hänen uskontoaan tai muita arvojaan loukataan tekemällä siitä pilaa. Kuitenkin nykymediassa esimerkiksi poliitikot ovat oivaltaneet pilakuvien vain kasvattavan suosiota. Kaikki julkisuus kelpaa ja pilakuvassa hahmosta tulee universaali hahmo, mikä vain kasvattaa oikean henkilön karismaa. 

Trubaduurit sepittivät pilkkalauluja maksusta ja usein niitä tilasivat mahtihenkilöt itse, tai ainakin tukivat trubaduureja jopa rahallisesti, jottei laulu olisi muuttunut enää ilkeämmäksi. Tosikoista laulettiin ilkeimmät laulut.

Uskon, että huumori oikein käytettynä voisi esim kouluissa opetuksen yhteydessä tehostaa ulkoaoppimista ja asioiden mieleenjäämistä. En kylläkään usko että opettajaseminaari tai valtaosa rehtoreista ottaa onkeensa tästä ainakaan lähitulevaisuudessa.

En yritä olla Aristoteleen veroinen, mutta silti katson että yhtä hyvin minullakin on oikeus tutkia ja pohdiskella asioita luppoaikoina.

Huumorin alalajit vilisevät erilaisia käsitteitä ja muotisanoja, jotka saattavat mennä asiantuntemattomalta helposti yli hilseen. Seuraavassa pyrin avaamaan joidenkin käsitteiden eroja.

Satiiri on huumorin alalajien safiiri. Se on alkuisin satyyrinäytelmistä, joissa jumalat esitettiin ehkä hiukan maallistuneina hahmoina ja se nauratti jumaliin uskovia kovasti. Satiiriin liittyy siis ylevinä ja arokkaina pidettyjen asioiden todellisen ja raadollisen puolen esiinluiskahdus.

Parodia on hieman vähemmän ylevien, mutta silti itseään arvokkaina ja tärkeinä pitämien kohteiden huumoripitoista kuvaamista, eli typeräksi tekemistä. Yleensä joku ylinäyttelee peruukki päässä vanhaa paronia tai paronitarta ja panoroi kuvakulmaa siten että paronin parta joutuu outoon valoon.

Ironia silittää rautaisella poskellaan etenkin iron maidenin kotiapulaista
sen alalaji itseironia ironisoi vain itseään. Ironista on esimerkiksi se kun on itse aiheuttanut itselleen hankaluuksia, juuri silloin kun yritti vähentää niitä. Näin kohde joka joutuu kärsimään on henkilö itse. Ollaan tultu jumalista ja paroneista ihan itsemme kaltaisten hahmojen tasalle ja silti vielä pilkataan ja ivataan.

Sarkasmi verhoaa kuivaa huumoria metsämiehen nuotiolla kertomassa (ehkä vain aikuisten korville tarkoitetussa) karheassa jutustelussa. Lapset eivät ymmärrä sarkasmia ollenkaan, koska ottavat asiat asioina. Aikuinen menee asiaan, (tai asioiden lähistölle ja jopa ihan suoraan metsäänkin) pitkää kiertotietä ja naureskelee partaansa jos/kun toinen ei pysynyt kärryillä. 

Kieroa. Sairasta. Aikuismaista.
Esim: Suattaahan se olla, mutta suattaahan tuo olla olemattakin.

Verkasmi taas on nyt kevään liikunnallista muotia jumppasaleilla, sen joustavuus ja itsestäänsiliävä keinokuituisuus venyttää totuutta ja kätkee aidosti ilkeän ja ivallisen asenteen toisen pömppämahaa kohtaan mahdollisimman leveän ja iloisen palveluhymyn taakse. Tätä näkee TV-SHOP:issa yöllä kun ohjelmat on loppuneet, jos on oikein väsynyt ei voi muuta kuin nauraa. Jotkut ottaa tämän huumorinlajin tosissaan ja tilaavat tuotteita ja liittyvät jäseniksi kuntoklubeihin.

Surkasmi narisee talven pimeillä baaritiskeillä ja muiden julkisten talojen pöydissä ja näännyttää suomalaisten ennestään huonoa itsetuntoa. Aiheina vilahtelee milloin kuolleet läheiset, lemmikkieläimet, tai menetetty rakkaus, milloin minkäkin suuryrityksen lopettamat tehtaat, jotka autioittavat pikkukaupunkeja. Ja nauru jota tämä huumori nostattaa on jotenkin kolkkoa ja se liikkuu huumorin raja-alueilla ja lipsahtaa usein itkun tai vihaisen raivon puolelle.

Sorkasmi maaseutulehden reportterin retoriikassa toisaalta pudottelee melkoisia asiapitoisia sanapökäleitä ja toisaalta sorkkii isokenkäisten poliitikkojen puheista uhoavaa keväistä aromia. Siinä käytetään oppineita sanankäänteitä ja lauserakenteita, joita yleensä vain toiset toimittajat tai muut erityisen paljon lehtiä lukeneet ymmärtävät. Varsinainen huumori tulee siitä että kuulija tai lukija osaa muuntaa vaihtaa diplomaattisen tai totuuden peittävän ilmaisun tilalle asian todellista luonnetta kuvaavan ilmaisun. Nämä todellisia taphtumia kuvaavat kertomukset ovat usein mahdottomia parodisoida, sillä parodian kohde usein omalla käyttäytymisellään tekee mahdottomaksi ylevän mielikuvan syntymisen, jonka sitten voisi vetää lokaan. Kansan suussa poliittiset päättäjät usein kulkevatkin nimellä pellet. Tosin sorkasmin nostama tunnetila on hyvin lähellä surkasmin herättämää rajatilaa.

Orkasmi on muusikkoryhmien sisäisessä kommunikaatiossa käytetyn kielen törkyismeihin kuuluva halventavaa ilmaisua tarkoittava halventava nimitys.
Esimerkki: Bändi soitti hyvin yhteen, mutta keikka kesti kahteen...
Orkasmeihin kuuluu suuri joukko huonojen vitsien kategorioita, kuten loppulatistumavitsit, basistivitsit, jne. voidaankin kiistellä siitä kuuluvatko muusikoiden keskustelut ollenkaan huumorin alalajeihin. Naurattaako niitä oikeasti vai ovatko ne vain niin väsyneitä. Mihin bändi muuten tarvitsee alituista vitsailua? Voiko muusikko edes keskustella toisen muusikon kanssa jostakin vakavasti? Voiko muusikolle sanoa vakavalla naamalla sanan orkasmi, ilman että aletaan heti vitsailla ja heittää herjaa tai hetulaa?

Neljä viimeistä on ihan tuubaa. 

Ne on peräisin sieltä täältä. 

Sieltä juuri. Täältä.

Tärkeä turhuus

Miten ihmeessä nykyään kaikilla on niin paljon aikaa surffata, feissata, pelata, imuttaa, juutubettaa, datailla ja blogata? Onko tämä sitä hyvinvointia ja elintasoa?

Entäs jos se paljonpuhuttu kevätmuodikas maailmanlaajuinen taantuma johtuukin vain länsimaisesta ( ehkä tässä vaiheessa vielä hyvinkin lievästä ) vääristymästä ihmisten ajankäytössä?

Automaationhan piti vapauttaa ihmiset raskaasta tehdastyöstä opiskelemaan ja ajattelemaan. Jestas, onko näin nyt todella tapahtunut / tapahtumassa ?

Ollaanko kehityksen partaalla ?

Linkitys. Selailu. Vuorovaikutteinen ilmaisutapa, uusmedia tai multimedia, miksi sitä nyt sitten nykyään kutsutaankin on tutkitusti tehokkain opiskelumetodi, ainakin jos sitä verrataan toisaalta lineaarisesti etenevään live-luentoon ja toisaalta erillisiin kirjoihin + äänitteisiin.

• Luennosta jää päähän vain 10% asiasta. 
  
• Itseopiskellen kirjojen kuvien ja äänitteiden kanssa luku nousee jopa 30%:iin
  
• Hyvin toteutetun multimediateoksen sisällöstä voi muistaa yli puolet.
  

Tämä on mielestäni järkyttävän merkitsevä tieto. Miksei tätä jo hyödynnetä?

Missä on se sisältö, joka lunastaisi teknologisen kehityksen lupauksia. Sellaista relevanttia tietoa, joka saisi meidät kehittymään ihmisinä.

Miksi lapset pakotetaan edelleen istumaan luennoilla? Opettajat kuluttavat päivänsä miettimällä sopivia kurinpidollisia toimia kun vekarat eivät tahdo jaksaa istua pulpetissa. Opetus on mielestäni aivan liian tehotonta suurissa ryhmissä. 

Kun opiskelun rytmi noudattaa keskiarvoa:

• Lahjakkaimmat, ne joissa piilee ihmiskunnan toivo, oppivat alisuorittamaan. 
  
• Hitaimmat, joissa myös voi olla poikkeuksellista lahjakkuutta tiputetaan armotta kärryiltä. 
  
• Keskinkertaiset viihtyvät parhaiten. Tuntevat olevansa parhaimmillaan.
  

Pienemmissä ryhmissä on huomattavasti enemmän pelivaraa opiskella erirytmisesti ja etenkin kun unohdetaan ne kuivat luennot ja annetaan lasten seurailla oman mielenkiinnon kohteita. Uskon, että intomielinen opiskelu on meissä olemassa luontaisesti, jos sille annetaan mahdollisuus eikä sitä tukahduteta. Koulu opettaa valitettavan tehokkaasti meille sen että oppiminen on tylsää.

Korjaus: Oppiminen on suunnilleen hauskinta mitä on. Koulu on tylsä.

Ei ole väliä sillä mitä aihetta opit, kunhan on kiinnostusta. Voit aloittaa aivan mistä tahansa. Mikään tieto ei ole turhaa. Ennemmin tai myöhemmin kun syvennyt aiheeseen ja alat erikoistua johonkin, huomaat, että vaikka tiedät yhä enemmän yhä vähemmästä, tien päässä ei ole guru joka tietää kaiken ei mistään. Kaikki vain yhä enemmän liittyy kaikkeen. Kaikki inhimillisen toiminnan osa-alueet ovat loppujen lopuksi tekemisissä saman yhteisen  ytimen kanssa.

Eräässä Ghanalaisessa adinkra - symbolissa on kaksi yhteenkasvanutta krokotiilia, joilla on yhteinen vatsa. Kumpi tahansa krokoista syö jotain, ruoka päätyy yhteiseen mahaan, kummankin eduksi, ja silti ne pöhköt taistelevat jokaisesta suupalasta. 

Mikään tieteen tai taiteen ala ei ole toista tärkeämpi. Kyllä niitä kaikkia aidosti tarvitaan. Terveys on hyvä ykkönen, mutta meille ei riitä pelkkä terveys. Haluamme myös turvaa, tietoa ja ravintoa mielelle ja pitää elämässä olla jotain spirittiä.

 Turvallisuuskin on tärkeä, muttei niin tärkeä kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää. Onkin tärkeää oppia ettei turhaan tärkeile. Ja mitä tekisimme viinirypäleillä jollei olisi viiniä, laulua ja naisia. Kun ihmiset juhlivat yhdessä  vuorovaikutustilanne on tehokkain mahdollinen, siksi hovitkin järjestävät juhlia. 

Juhlimista, huumoria ja erotiikkaa ei vielä opita kouluissa, mutta ehkä joskus...

Tule meille vaan

Kenelle vois lähettää sähköpostia? 

Joskus ysärin alussa mietiskelin, että mitä ihmettä teen töistä saamallani sähköpostiosoitteella, kun kavereillani ei kellään ole sähköpostiosoitetta. Niinpä yllytin että hommatkaa nyt ihmeessä, pian nää on kaikilla ja tosi kätevää. Voitais lähetellä sähköpostii toisillemme... No, aika harvalla oli edes tietokonetta, joten kukaan ei ymmärtänyt ja sain vain kuulla olevani nörtti.

Nyt 2009, kun lopulta liityin facebook:iin, huomaan että omg, nämä samat kaverit on olleet siellä jo jonkin aikaa. Kauanko tätä on jatkunut?  

Hämmästyttävän suuri osa ns. taviksista (lue: ei nörteistä), joilla ei sitä konetta saati meiliä silloin kauan sitten ollut, on nyt konkareina feissaamassa ja surffaa youtubesta videoita yms. 

Avaa sydämesi mulle

Fakebookin jäseneksi pitää rekisteröityä, jos haluaa nähdä edes vilauksen kavereistaan, jotka lähettää sieltä sähköpostia. Vastustin tällaista käytäntöä pitkään, mutta kun niitä kavereita tuli tarpeeksi, vastustukseni murtui ja siellä sitä nyt lopulta ollaan feissaamassa muiden mukana. Keräämässä oikeita ihmisiä kuin pokemoneja. 

Uskomaton ilmiö. Me annamme omalla nimellämme vapaaehtoisesti tietomme yksityisessä omistuksessa olevaan kaupalliseen tietokantaan ja kerromme siellä myös kenet kaikki me tunnemme. Profiloimme itsemme vedenpitävästi useisiin viiteryhmiin. Käytämme kaikenlaisia testejä ja siten jaamme itsestämme tietoa, joilla meistä voi luoda profiilin, joka kuvaa luonnettamme todennäköisesti paljon paremmin kuin itse ehkä koskaan tulemme itseämme tuntemaan. Miksi me annamme kaiken tämän tiedon, kuin avaimet sydämeemme? 

Hämähäkki omassa verkossaan

Motiivina tähän on varmaan egon pönkitys. Haluamme yhdistää itsemme toisiin yhtä suuriegoisiin ja itsevarmoihin seuraihmisiin. Kavereiden lisääntyminen on kyllä tosi lohdullista. Joillakin pitkään harrastaneilla on jo satoja, itse vasta aloittaneena huomaan että harmittaa kun jotkut hyvät kaverit puuttuvat listoilta. Miten saan saldoni nousemaan. Onhan minullakin kuitenkin tooosi paljon kavereita, mutta kun ne ei kaikki vielä ole täällä. Oikeesti... on, on!

Toinen vahva motiivi lienee nostalgia. Onhan toki mukavaa kun löytää sellaisiakin kavereita jotka muuten olisivat kadoksissa, eikä ollut oikein hyvää syytä ottaa yhteyttä. Nyt on edes jokin syy olla yhteydessä ja kivaa muistella samalla vähän menneitä. 

Verkostoituminen on myös voimavara. Potentiaalisesti tämä mahdollistaa tulevan yhteistyön tai projektin, joka olisi voinut jäädä unhoon tai tuntua vaikealta toteuttaa ilman tiettyjä lahjakkuuksia. Nythän voi ajatella esim: että kaverini kontakti voi olla juuri se ratkaiseva linkki jonkin muuten mahdottoman asian toteuttamiseen. Ja voinhan tietty olla tuo puuttuva resurssi itsekin jollekulle toiselle. 

Tuntuu oikeastaan hienolta, ikäänkuin olisi taas yhteydessä siihen vanhaan jengiin, joitten kanssa aina... ( ... jaapa jaa... senhän sinä varmaan haluaisitkin tietää...) 

Toisaalta on myös niskavilloja pörhistävä tunne että kohta joku tuntee minut paremmin kuin minä itse ja minut liitetään uusien erittäin tehokkaiden markkinointitoimenpiteiden kohteeksi. Parhaimmillaan se taas tietysti tarkoittaa sitä, ettei tarvitse edelleenkään lähteä hakemaan töitä, vaan kohta tullaan taas kotoa noutamaan. On muuten mukavin tapa työllistyä. 

Tule meille vaan... 

Nappia painamalla

Julkaisen tämän jutun nappia painamalla. Mikä voisi olla helpompaa? 

Tosin ennen jutun kirjoittamista ja napin painamista olen hankkinut hiukan kokemusta, tehnyt hiukan tutkimusta, hankkinut tietokoneen, siihen käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot, opetellut perusteet, opetellut vähän lisää kaikenlaista, päivittänyt käyttöjärjestelmää, hommannut Internetyhteyden ja sähköpostitunnukset, konfiguroinut palvelimien asetukset tietokoneeseeni, testannut yhteyden toimivuutta, vertaillut blogeja ja valinnut jonkun niistä, rekisteröitynyt, luonut google-tilin, vahvistanut rekisteröinnin ja kirjautunut sisään, säätänyt asetuksia... 

Oikeastaan se, että tämä on nyt niin helppoa, johtuukin pitkästä tiestä tietotekniikkaan, ilmaisutaitoon ja tiedonvälitykseen jonka aikana olen oppinut melkoisen joukon hyödyllisiä asioita, mutta myös paljon sellaisiakin, joita en ehkä olisi niin välittänytkään oppia. 

Usein uusia asioita opettelee siksi, että asia on niin uusi, että sen tekemiseen ei ole vielä valmista ohjelmaa. Aika kuluu ja kohta niitä ohjelmia sitten on. Aiemmin ehkä kunnioitusta herättävän vaikeasti käsitettävä asia onkin muuttunut lapsellisen helpoksi ja itsestäänselväksi.

Olemme niitä ensimmäisiä sukupolvia, joille kaikki tämä on ihme ja kumma mahdollista. Seuraaville tämä on itsestäänselvyys, ja kaikki tapahtuu vieläpä paljon helpommin. Mutta paljon on vielä maailmassa ihmisiä, jotka eivät ole edes kuulleet koko asiasta, saati sitten nähneet tietokonetta. 

Kyllä. On edelleen ihmisiä, jotka eivät halua kuulla tietokoneista. Omat vanhempani eivät aio asiaan paneutua ja ymmärrän hyvin. Taistelu digiboksin ja kännykän kanssa ei mitenkään hälvennä vahempieni ennakkoluuloja. Käyttöliittymät ovatparhaimmillaan joskus erittäin helppokäyttöisiä, mutta eivät suinkaan itsestäänselviä sellaiselle, joka ei ole tietokonetta koskaan käyttänyt. 

Esimerkki: Pelkästään tallennuksen konseptin ymmärtäminen voi olla vaikea asia käsittää. Muistan yhä ensikokemukseni tietokoneen kanssa. 

Heräsin vanhassa puutalossa, jossa edellisiltana oli ollut ensi-ilta-juhlat. Pöydälle oli ilmestynyt laatikko, joka osoittautui tietokoneeksi. (Macintosh Plus). Kaveri näytti miten hiiri ja näppis toimii, avasi piirustusohjelman ja aloitin varovaisen tutustumisen hiireen. Wau. Meikäläinen se vaan piirtelee oikein tietokoneella.

-Kokeile ja tutustu rauhassa. 

Olin piirrellyt koneen hiirellä kaikessa rauhassa ehkä kymmenen minuuttia tai puoli tuntia (ajantaju taisi kadota), kun kaveri tulee selän takaa ja kysyy: Haluatko tallentaa? Säikähdän: En! Miksi pitää tallentaa ja mitä, ja miten niin? Miten niin pitää tallentaa? Pitääkö tosiaan? Onko pakko? Enhän minä halua mitään  tallentaa... Kunhan vähän kokeilin. 

Ei, ei ! En minä halua tulostaakaan. Eikö voitaisi vain antaa asian olla ja poistua paikalta... Ajatus kuvan lähettämisestä jonnekin johtoja pitkin ahdisti. Mihin se joutuu? Näkeekö sen joku? Koneet käsittelisivät tekemääni kuvaa ja mittaisivat siitä vaikka mitä tietoja. Kadutti jo koko kuvan tekeminen. Mutta ei kaveri antanut sitä enää poistaakaan. Oli kuulemma liian hieno poistettavaksi. Ei kannata poistaa. 

Jaaha. Antaa olla sitten siinä ruudulla. Kuulemma kuva katoaisi bittiavaruuteen jos töpselin irroittaa. No hyvä, sittenhän päästään eroon koko kuvasta aika pian. Katselin jo reittiä töpselin luo. Tosin kuulemma kone voisi kärsiä jos sähköt katkeaa. 

Onneksi kaveri pysyi rauhallisena ja selitti juurta jaksaen, mistä on kysymys.

Rauhoituin ja seurasin tallennustoimenpiteen suorittamista henkeäni pidätellen. 

Tietokoneen sisällä oli kuulemma kansioita, jonkinlaisia virtuaalisia paikkoja, joihin kuvan voi tallentaa. Jouduin asian käsittääkseni pohtimaan kauheassa krapulassa esimerkiksi sellaisia asioita, että mitä eroa on työmuistilla ja tallennusmuistilla. Ja miksi ne molemmat sitten ovat nimeltään muisteja. Ohjelmat luetaan työmuistiin levyltä. Oikeasti data olisi siis levyllä, mutta sitä dataa vastaisi kuvaruudulla ikoni, tai kuvake, jolla dataan pääsee taas käsiksi. Oikeastaan kuva onkin vielä jossain erillisessä näyttömuistissa. Ja välissä on vielä oikeastaan tietokanta, mutta siitä ei tarvitse välittää, koska kaikki tapahtuu piilossa käyttäjältä. Bittejä ei voi varsinaisesti nähdä.

Muistan että olin hiukan huolissani tästä piilottamisesta. Halusinko ehkä nähdä sen tietokannan? Auton konepellin alle pitää saada kurkistaa kun auton ostaa, mutta ehkä ei välttämättä nuohota sen enempää. 

Sain hengentuotteeni ikiomakseni ihan korpulle talletettuna. Olin tullut luoneeksi jotakin tietokoneella, vaikka olin ollut alusta lähtien vastaan koko hömpötystä. 

Ja kuulemma sillä voisi tehdä musaakin...

Voi olla vieläkin tallessa se kuva jossain, pitäisi kaivaa esiin. 

Tosin aikaahan tässä on mennyt... siis jo jotain 20 vuotta...

(Painaa nappia)