Shamanismista

Väärinkäsitys suurennuslasin alla

Miksi länsimainen kulttuuri on alkanut vieroksua shamanistista kulttuuria?
Yksi osasyy  voisi intiaaneja tutkineen kielititeilijän Michael Harnerin mukaan shamaanin puhetapa hänen kertoessaan tekemistään matkoista. Shamaanin matkat ovat länsimaisen ajattelun mukaan mielikuvamatkoja, mutta eivät shamanistisen ajattelun mukaan. 

Kun shamaani kuvaa muuttuneensa linnuksi ja vaikkapa lentäneensä kotkana jonkin paikan päällä ja nähneensä siellä ehkä vaikka peuralauman, voimme helposti kuvitella kuinka valistusajan kirkossakäyvä vakava ja järkevä ihminen on reagoinut tilanteeseen melkoisen voimakkaasti, (riippumatta siitä löytyykö se peuralauma kuvatusta paikasta). 

Toisaalta juuri 'tunne vihollisesi' - tyyppinen ajattelu ohjasi 1800 -luvun ruotsalaisia tutkijoita keskittymään juuri noituuteen ja lappalaisista julkaistut tutkimukset taas vahvistivat esimerkiksi merimiesten taikauskoisia käsityksiä suomalaisten merimiesten hallitsemista noitavoimista. Usein juuri suomalaiset heitettiin noitina mereen, kun merihätä uhkasi ja jotain piti tehdä.

Hengen vallassa vai transsissa

Juha Pentikäinen jakaa kulttuurit neljään ryhmään. Ensinnäkin on ne kulttuurit joilla on käsitemalli "shamaani", so. muutamat Siperian tunguusilaiset kansat. 

Sitten toiseksi ovat ne kulttuurit, joilla on sama ilmiö, vaikka shamaanin nimitys on erilainen. Näitä ovat useimmat pohjoisen Euraasian kulttuurit, mukaan lukien uralilaisten (suomensukuisten) kansojen ylläpitämät, kuten saamelaiset kulttuurit. 

Kolmantena ne kulttuurit, joilla on verrattavissa oleva ilmiö. Näitä ovat esimerkiksi Amerikan intiaanien tai polynesialaisten kulttuurit, ehkäpä australian aboriginaalit kuuluisivat tähän ryhmään myös. 

Viimeisenä tulevat ne kulttuurit, joilta tämäntyyppinen ilmiö puuttuu, joita ovat esimerkiksi afrikkalaiset perinteet; niissä ei ole henkimatkoja tekevää shamaania, vaan henget ottavat valtaansa sikäläisen noidan (possessio). 

Näin vastikään antropologisen filmin Nigerialaisen Joruba -heimon Santeria -menoista ja sen perusteella voi (teatteria jonkin verran tehneenä) selkeästi nähdä, että kyse on kehittyneestä "roolipelistä". Shamaaneja, jotka ovat tavallaan "harrastajanäyttelijöitä" on useampia eri jumaluuksia kohden ja sitten nämä "riivatut" shamaanit "näyttelevät" sovittuna päivänä, sovitussa paikassa pitkän draaman joka sitten tarinan keinoilla ratkoo asioita 'seurakunnan' nähden. Tietysti jokainen läsnä ollut "uskoo" näkemänsä aivan kuten me "uskomme" katsottuamme elokuvan, että tapahtumat olivat "tosia". 

Draaman jälkeen palataan takaisin normaalielämään, joten henkien "valtaan joutuminen" ei omasta mielestäni eroa juurikaan "transsiin vaipumisesta". Tekijät kokevat sen varmasti terapeuttisena, eivät traumaattisena kokemuksena. En usko henkiin, jotka valtaavat ihmisiä ilman heidän omaa osallistumistaan ja/tai suostumistaan, pikemminkin kyse on siis tietoisesta suggestiosta, uskon siis henkeen jonka loistava esiintyjä saa "nostatettua" tilanteessa.

Instituutiot kulttuurin kimpussa

Alkuperäiskansojen kirjoittamattomat uskonnot, shamanistiset traditiot. eivät siis ole irrallaan muusta kulttuurista vaan ne ovat elimellinen osa arkea. Uskontoa ja muuta elämää ei eroteta toisistaan erillisiksi. Aivan kuten taolaisuuden jin ja jang jotka ovat aina yhdessä ja toisistaan riippuvaisia. Uskonnollinen toiminta oli mukana kaikessa toiminnassa, joten sitä ei tarvinnut erikseen "harjoittaa". Oikeastaanhan vasta ns. suuret uskonnot irroittivat uskonnollisen toiminnan erilliseksi uskonnon harjoittamiseksi, joka vaati instituutioita kirjallisuutta ja oppineita, uskonnon eliittiä, ja synnytti yhteisöihin uusia valtarakenteita. Juuri kirjoitustaitoa levittämällä (etenkin luterilainen) kristinusko antoi tehokkaita menestymiselle tärkeitä välineitä ja oli siten tekemässä varhaista historiallista pohjaa nykyiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Kirkko ja maallinen valta olivat siis sidottuja toisiinsa, vasta keskiajalla kirkko ja valtio alkoivat länsimaissa irroittautua toisistaan. Valistuksen aikana valtauskonnon levittäminen koettiin jopa itsestäänselväksi tehtäväksi.

Uskontojen alkumuoto tänään

Shamanismi on maailman yhteistä perintöä. Tapa ajatella ja toimia, joka on alunperin ollut kaiken uskonnollisen elämän lähtökohta. Helppo tapa kuvata shamanismia on todeta, että siitä puuttuu kolme keskeistä länsimaisen ajattelun kulmakiveä: 

1) Ihmisen asettamat rajat ihmisen ja eläinkunnan välille, sekä 2) elämän ja kuoleman välille, lisäksi 3) aikakäsitys ei ole lineaarinen. 

Shamanistinen ajattelu on siis helpompaa kuin länsimainen, kun lakkaa ajattelemasta lineaarisesti ja itsekkäästi on hieman nöyrempi todellisuuden edessä ja herkempi hetkelle ja rytmeille. Shamanistinen kulttuuri ei siis ole egoistista, ei kerää tavaraa tai omaisuutta, eikä tutki historiaa, sillä aika on syklinen. Tämä mahdollistaa terveellisen, yksinkertaisen ja selkeän elämän, jossa ihminen voi tässä ja nyt elää tätä päivää ja tätä hetkeä ja nauttia siitä tyytyväisenä, sillä hän ei pyri muuttamaan maailmaa tai jättämään jälkiään siihen.

Lisäksi erityisesti saamelainen kulttuuri on (tai ainakin oli vielä vähän aikaa sitten) pohjoisen pallonpuoliskon viimeinen kestävän kehityksen kulttuuri, jonka jalanjälki ei luonnossa näkynyt. Shamanistinen ajattelu ei ole myöskään kovin dogmaattista, mistä voisi pitää esimerkkinä saamelaisten ilmeisesti täysin vapaaehtoisesti ajatteluunsa liittämät katoliset elementit. Myös kristinuskon historia siis pohjaa (Mithralaisuuden kautta) shamanismiin, joten on nykynäkemyksen mukaan suorastaan irvokasta että sen varjolla on lähdetty kitkemään shamanistisia traditioita. 

Kurssi- ja liiketoimintaa

Uusshamanismi onkin tavallaan yritys palauttaa paikalleen pois kitkettyjä ja ehkä jo unohtuneita shamanistisia traditioita ja tutkia niitä käytännössä. Toisaalta se on mystikasta kiinnostuneiden ihmisten rahoista kiinnostunutta liiketoimintaa, jollaisena luonnonkansojen alkuperäisuskontoja ei missään mielessä voi pitää. 

Uusshamanismi syntyi 1960 -luvulla yhdysvaltalaisten antropologien tutkittua alkuperäisväestöjensä kieliä ja uskontoja. Castanedan kirjoituksilla oli varmasti vaikutusta asiaan, mutta Michael Harner loi antropologisten kenttätutkimustensa pohjalta suhteellisen järkeenkäyvän ja tiivistetyn opin. Kurssin, jonka kuka tahansa voi käydä ja oppia harjoittamaan modernia shamanismia, johon on tiivistetty ydinpiirteitä shamanistisista kulttuureista ympäri maailmaa. 

Arjen shamanismi

Tanskaan Amerikasta muuttanut Harnerin oppilas Jonathan Horwiz opetti 1990 -luvulla tätä menetelmää Suomessa Inarin opistolla. Satuin tuolloin (teatteriohjaajan työn kautta) osallistumaan kurssille ja huomasin yllätyksekseni, että olen tiedostamattani käyttänyt jo lapsuudesta asti monia kurssilla läpikäytyjä shamanistisia menetelmiä ja ajatustapoja. Toki suurin osa oli uutta, mutta koin ajattelutavan itselleni luonnolliseksi. 

Kurssilla läpikäydyt shamanistiset menetelmät ja niistä huokuva kulttuuri ja ajattelu saapui siis rapakon takaa intiaaneilta, mutta muistuttaa myös nyt yliopiston kurssilla läpikäytyä saamelaista ajattelutapaa niin hämmästyttävän paljon, etten voi olla mainitsematta sitä tässä. Ja juuri tämä seikka, että huomasin käyttäneeni ns. 'shamanistisia ajattelutapoja' spontaanisti, herätti minut huomaamaan että kun tuo sama ajattelu puetaan eksoottiseen 'vieraaseen, toiseen' kulttuuriin, siitä tuleekin kauppatavaraa, tai se käsitetään väärin ja siihen helposti sekoittuu jotakin alkuperäiselle asialle vierasta. On ryhdyttävä asian "harrastajaksi" ja sitten "harjoitettava" sitä, ostettava teoksia, välineitä, käytävä kurseja…

Eksotiikka on vierauttavaa

Jospa verrataan asiaa esimerkin vuoksi suomalaisille tuttuun ja jokapäiväiseen saunakulttuuriin, sekä siihen, miten se usein käsitetään ulkomailla väärin. 

Suomalaiselle sauna on "pyhä", joten siellä ei pidä ajatella juuri muuta kuin saunomista, siellä myös mieli puhdistuu samalla kun käy pesulla ja niinpä saunavuoro on sen verran tärkeä että se helposti menee muiden asioiden ohi tärkeysjärjestyksessä. 

Vieraasta kulttuurista tuleva ihmettelee miksi koko sauna on niin tärkeä ja seuraavaksi oivaltaa alastomuuden ja liittää sen erotiikkaan ja näin alkaa mieli heti kuljettaa ajatuksia suomalaisen mielestä 'väärään suuntaan'. Eihän suomalainen ole mikään perverssi itsensäpaljastaja, esim. erektio saunassa olisi valtavan suuri sosiaalinen häpeä. Suomalaisen on vastaavasti oltava hyvin varovainen katsoessaan itselleen 'vierasta', eksoottista kulttuuria, ettei lähde tulkitsemaan asioita liian pitkälle. Voiko aito ja alkuperäinen kulttuuri voi näyttäytyä eksoottisena itselleen ?

Kulttuuri pakastimessa

Kielitieteen opiskelijana törmäsin faktaan, jonka saksalaiset kielentutkijat ovat löytäneet. Sen mukaan kieli muuttuu suurissa keskuksissa nopeiten. Siis siellä missä on paljon kielikontakteja ja enemmän ollaan kosketuksissa vieraisiin kulttuureihin, kieli muuttuu, kun syrjäseudulla kieli ei muutu vaan pysyy ennallaan. Näin kielet ovat itse asiassa syntyneet, kauemmas keskuksesta muuttaneet ovat säilyttäneet vanhan puheen, ja lopulta kun aikaa on kulunut kylliksi, keskuksen kieli on muuttunut heille käsittämättömäksi, uudeksi kieleksi. Teorian mukaan siis periferiassa kieli säilyy ja suomen kieli, äidinkieleni, on tavallaan ugrialisen kielialueen jääkaappi, jossa on säilynyt erittäin vanhoja ilmaisuja. 

Mutta jos suomen kieli on jääkaappi, niin saamen kielialue on sitten pakastin, saamen kielessä onkin säilynyt joitakin ilmaisuja jotka ovat kadonneet jo suomen kielestä mutta voidaan rekonstruoida saamen kielen avulla. Samalla tavalla voisi ajatella että saamelaisten myyteissä olisi tallella jotakin vielä alkuperäisempää kuin suomalaisten ja muiden pohjoismaalaisten myyteissä. 

Myyttien alkuperä pakastimen pohjalla?

Koko pohjoisen pallonpuoliskon on sanottu olevan karhumyytin aluetta. Karhuun liittyviä myyttejä kertovat ainakin goottilaiset, suomalaiset, saamelaiset, karjalaiset, ostjakit, vogulit, ainut, jopa navajot. Arktinen alue onkin karhun tähtikuvion Arctuksen alla. 

Saamelaisista tulisi ensin mieleen Poro. Mutta ilmeisesti porotalous on opittu vasta verrattain myöhään. Karhun talja esittää edelleen tärkeää osaa myyteissä, vaikka peura onkin siirtynyt pääosaan. Kaikilla pohjoisilla kulttuureilla on myös jokin taivaan napaan, pohjantähteen liittyvä myytti. 

Saamelaisten myytit tuntuvat olevan aina liittyneenä johonkin käytännölliseen asiaan, tai selittävän muuten vaikeasti selitettävän seikan, kuten vaikkapa omituisena syntyneen lapsen selittäminen vaihdokkaalla. 

Kiinnitin huomioni yhteen piirteeseen; maahiset, (gufihtar, vihtar, ulda, huldra, metsästäjättäret, kanij, aaveet, urkkijat ... ) Heitä siis pidettiin saamelaisten ajatuksissa kauniimpina, rikkaampina, tavallaan ideaalisina saamelaisina. 

Tästä mieleeni nousi Aristoteleen runousopissa mainittu asia, että antiikin tragedioiden hahmojen on samalla tavalla oltava meitä parempia, ihanteellisia, hyveellisia, mutta ei kuitenkaan aivan täydellisiä, jokin heikkous heilläkin on oltava. Tragedioiden hahmot kuvasivatkin usein puolijumalallisia hahmoja ja myyttisten tarujen kuuluisia henkilöitä. 

Vastaavasti komedioiden hahmojen on oltava meitä huonompia, hiukan naurettavia. 

Kuten staalo (stallu), joka kuvattiin voimakkaana mutta tyhmänä, ja joka on siis helppo ryöstön kohde ja siten potentiaalinen "ansaittujen" rikkauksien lähde. Sadut, tarinat ja myytit ovat kumma kyllä lähestulkoon samoja joka puolella maailmaa. 

Myyttejä (myös antiikin kreikan vastaavia) ehkä voisikin tutkia "saamelaisesta näkökulmasta" siten, että tätä kautta löytyisi myytin alkuperäinen käyttötarkoitus ja sen psykohistoriallinen merkitys. Jäin siis tutkimaan myyttien yhteisiä aineksia:

Joitakin myyttien yhteisiä piirteitä

Monista karhun jälkeläisistä on tullut kuuluisia merkkihenkilöitä. 

Suomen ensimmäinen tarumainen kuningas ja josta polveutuvat englantilainen Huntingtonin jaarlisuku, Ruotsin, Norjan ja Tanskan kuningassuku ja korealainen hallitsijasuku ovat saaneet alkunsa karhun ja neidon avioliitosta. 

Vähemmän kuuluisiksi ovat jääneet koltat ja monet suomalais-ugrilaiset kansanheimot sekä Pohjois-Amerikan metsästäjäintiaanit, mutta karhumyytti ei rajoitu pelkästään pohjoiseen, vaan jälkeläisiä on jopa pitkin välimerta:

Zeuksen ja Kalliston jälkeläisestä Arkaksesta tuli arkadialaisten kantaisä. 

Karhun ja Polyfonten avioliitosta syntyneet Oreios ja Agrios

Tunnettuja karhupoikia ovat olleet lisäksi esim Beowulf ja Odysseus 

Kolme sisarta eri kulttuureissa

Mielenkiintoista on myös että saamelaisten "akka" -jumaluuksille voi nähdä paralleeleja antiikin kreikan ja rooman jumaluuksissa. Uksáhkká (’oviakka’) muistuttaa portti-jumaluutta jollainen on esim Janus. Juksáhkká, 'jousiakka' muistuttaa metsästyksen jumalatarta Artemista tai Dianaa. 

Toisaalta se seikka, että he asuvat maan alla (kodan kohdalla) voisi liittää nämä kolme sisarta myös kostottariin eli Erinyksiin, jotka maan alla rankaisevat niitä jotka väärin vannovat. Heidät kuvattiin kammottaviksi naisiksi, joilla on siivet, käärmeitä hiuksissaan, surukaapu tai metsästäjätären kengät. Haarapäisen kepin yhteys käärmeisiin voisi olla se että sellaisella kepillä on käärmeitä aina hallittu. Metsästäjättären kengät ja jousipyssy ovat myös jotenkin saman henkilön asusteita.

Teisifone vahti Tartaroksen portteja yötä päivää yhä alemmas kulkevia sieluja (oviakka? )

Megaira oli kaunan mustasukkaisuuden ja kateuden aiheuttaja ja sai tekemään aviorikoksia, ( = haara akka?) 

Alekto taas rankaisi moraalirikkomuksista, kuten vihasta toisia ihmisiä kohtaan
( jousiakka? ). 

Kostottaret syntyivät veritipoista kun Kronos kuohitsi Uranoksen. Kuohinta liittyy saamelaisilla ainakin hauskoihin Staalo-tarinoihin. 

Staaloiksi voisi ajatella lähikulttuureiden edustajia, ovathan saamelaiset itse pieniä, nopeita ja ketteriä. Mutta tarinoilla voisi ajatella olevan myös merkityksiä kauempaa menneisyydestä. Joissakin yhteyksissä on esitetty suomalaistenkin peikkotarinoiden kohteena olevan esim edeltäjämme neardenthalin ihmiset, joiden kanssa lajimme eli huomattavasti paljon kauemmin kuin nyt on eletty öljy- tai sähkövalon kanssa. 

Barbaarit

Myös viikinkisoturit eli Berserkit tulivat kuuluisaksi kyvystään muuttua karhunhahmoisiksi tai ominaisuuksiltaan karhumaisiksi. Vanhoissa Norse –taruissa Berserkit olivat sotureita, jotka uskoivat karhun voimaan. Berserkit nimitys tulee sanoista ’bar/ber’ eli karhu ja ’sark/serk’ eli paita. 

Taisteluun lähtiessään he pukivat ylleen karhunnahkapaidan, jota he olivat hoitaneet yrttien ja öljyjen kanssa. Puvusta saivat he vahvuutta, sisukkuutta ja eläimen taistelutahdon itselleen. Näin he olivat taisteluissa entistä voimakkaampia ja turvassa, koska kukapa nyt olisi uskaltanut käydä karhun kimppuun. He tunsivat itsensä kuolemattomiksi. Myöhemmin jotkut kansat tosin kutsuivat heitä barbaareiksi…

Rumpujen symboliikka

Myös noitarumpujen symboliikka on myös hyvn mielenkiintoinen aihe. Etenkin erilaiset lukutavat, joiden voisi kuvitella syntyneen paitsi eri paikoissa, toki myös eri aikoina. Tähän voisi joskus tulevaisuudessa saada lisäinformaatiota, jos näihin päiviin säilyneiden rumpujen ikää voitaisiin tutkia esim radiohiiliajoituksella. 

Itseäni kiinnostaa erityisesti spiraalimainen lukutapa, joka toistui saamelaisten lasten piirroksissa, ja sen suhde kerrokselliseen lukutapaan, jossa rummun alueet jaetaankin vertikaalisesti lohkoihin. Tuntuu itsestäni (ihan intuitiivisesti) siltä, että kerroksellisuus olisi voinut tulla myöhemmin ja spiraalimainen lukutapa, syklisenä olisi vanhempaa perua.

Rumpujen lukutapoja voisi myös koettaa soveltaa keskiajan kirkkojen kuvituksiin, (ellei niin ole jo tehtykin). Kirkoista voisi myös löytyä joitakin vastaavuuksia kuva-aiheissa.

KIRJALLISUUS 

Saamentutkimus Tänään (Irja Seurujärvi-Kari, Petri Halinen ja Risto Pulkkinen 2011)

Med tre röster och tusende bilder – om den samiska trumman (Christoffersson, Rolf 2009)

The Way of the Shaman, a Guide to Power and Healing, (Michael Harner 1982)

Symbolit: piilotajunnan kieli. ( Jung, C. G. 1991)

Aristoteles IX, Retoriikka, Runousoppi (Aristoteles, 330 -320 eaa,. Paavo Hohti, 1997)

LINKKEJÄ

 http://karhuseura.net/progradu/pro_karhumytologia.php  pro gradu Seija Ruponen 2004

 http://www.shamaaniseura.fi/sh11.htm shamaaniseura ry

 http://www.shamanism.dk/  Scandinavian Center for Shamanic Studies

 http://fi.wikipedia.org/wiki/Saamelainen_muinaisusko wikipedian artikkeli

Talvisodan trauma

Propagandaa filmillä

Vasta 80 -luvun lopussa esitettäväksi vapautetut talvisodasta kertovat propagandafilmit, (ja silloinkin vielä ilman selostajan ääntä), näyttävät ( odotusten mukaisesti ) barbaarisen vihollisen epäoikeudenmukaisesti suomelle, sivistyksen viimeiselle etuvartiolle aiheuttamia kamalia tuhoja.  

Kuvat tekevät edelleen vaikutuksen. Ehkä siksi, että ne eivät ole kuluneet käytössä, niitä ei ole vielä nähty kierrätettynä muissa dokumenteissa/fiktiossa.
Siksipä kuvat vaikuttavat tuoreilta ja autenttisilta, lavastamattomilta.
Kuvista syntyy erilaisia tuntemuksia: Miksi minulle ei kerrottu aiemmin, (vaikka tiesinhän minä). 

Mutta etenkin: Miksi vasta nyt? Ja mitä siis yhä tällä hetkellä jätetään kertomatta. Minkä sensuurin alaisena nyt eletään? 

Kysymys: Miksi jatkosodasta ei ole juurikaan dokumentteja verrattuna talvisotaan?
Se pistää miettimään... 

- Miten suomalaiset arvottavat eri tavoin käymiään eri sotia? 

Ja miten nuo eri tavat arvottaa siirtyvät seuraavalle sukupolvelle, jos ne siirtyvät... 

Tuntematon sotilas ja Talvisota ovat jo populäärikulttuuria... 

Jatkosota ansaitsisi kyllä lisäkäsittelyä, varsinkin suursuomi - propaganda, etenkin nyt kun maahanmuuttaja-asiat  ovat päivittäin lehdissä,  - elämmekö siis juuri nyt voimakkaan propagandan armoilla?

Propagandan keinot

Olen sitä mieltä, että jatkosotaa ei pidä tarkastella pelkästään suomen sotatoimena, se on yhtä paljon laajaa saksalaisten kansainvälistä toimintaa. Näyttää siltä, että Mannerheim on onnistunut tasapainoilemaan Saksan rinnalla sotimisen ja sotimatta jättämisen välimaastossa siten, että jonkinasteinen luottamus on säilynyt Saksan ja Suomen välillä. 

Jo jatkosodan aikana "tosiasioiden tunnustaminen" tarkoitti sitä, että Mannerheimin oli ymmärrettävä että, silloin kun suurvallan etu on kyseessä, sosialistiset tai kansallis-sosialistiset symbolit voidaan toki pistää syrjään. Suomi joutui suurvaltojen välisen sodan pelinappulaksi, mutta pyrki pelaamaan suhteellisen puolueetonta peliä, aina kun mahdollista, siis pienimmän pahan logiikkaa noudattaen. Saksa oli suomen keino puolustautua Venäjää vastaan.

Mutta olivatko hyökkäys -sota ja suursuomi -hanke vain Saksan intressejä vai sittenkin vain keinoja saada suomalaiset uskottavasti liikkeelle. Propagandan kun on aina osuttava tunteisiin ja sen lisäksi saatava aikaan halutun suuntaista toimintaa. 

Sota- eli yhteiskuntahistoriaa

"Talvisodan henki", tai -ihme kuvaa pienen Suomen kansan käsittämätöntä voimaa asettua ylivoimaista jättiläistä vastaan. Saksa oli tavallaan luovuttanut suomen neuvostoliitolle, mikä oli oikeistolle järkytys. Vasemmisto taas järkyttyi Neuvostoliiton aikeista, mikä oli omiaan yhdistämään sisällissodan kahtiarepimää kansaa. 

Talvisodan uhka pisti suomalaiset lähettämään lapsensa ruotsiin turvaan. Valtavan tahdonvoiman takana oleva teko, joka kuvaa sitä epätoivoa, jossa tuolloin elettiin. Ihan kevyin perustein ei lapsiaan lähettele ulkomaille kukaan. Suomi piti valloitettaman, mutta hanttiin tuli pistää. Ihme onkin se, että siinä sitten onnistuttiin. Neuvostovaltion uskonnonvastaisuus antoi sodalle vielä erityisen 'pyhän'  uskonsodan luonteen etenkin suomalaisten puolella. 

Sodan tulos saattoi myös laukaista toisen maailmansodan rohkaisemalla Hitleriä hyökkäämään "savijaloilla seisovalle" venäjälle.  Toisaalta venäjä myös otti opikseen ja varustautui konepistoolein. 

(Talvisodan pikkujättiläinen Leskinen & Juutilainen 2009)

Videokamera kynänä

Osaatko lukea?

Kuinka voi olla mahdollista että jokainen meistä oppii kirjoittamaan, vaikka ensimmäiset tuotoksemme eivät olekaan bestsellereitä? Uusilta suomalaisilta elokuvien tekijältä odotetaan selvästi tätä, että ensitekeleet ovatkin valmiita tuotteita, joiden myymisen pitäisi vielä kannattaa. Vaatimus on huima kun ottaa huomioon paljonko elokuvan tekemistä kouluissa opetetaan, eli ei juurikaan ollenkaan. Lapset saavat myös piirtää koulussa, vaikka heidän ei oleteta luovan aluksi öljymaalausta joka ripustetaan museon tai taidegallerian seinälle. Sen sijaan oppilaiden töitä kyllä näkee pitkinkoulujenkäytäviä ja luokkahuoneiden seiniä. 

Lähdin pienenä innolla kouluun. Olin oppinut lukemaan jo valmiiksi ja odotin mitä kaikkea muuta siellä opetettaisiin. Ikävä kyllä aika paljon keskityttii vain siihen lukemiseen, jonka olin jo ahminut. Jotkut opettajat jaksoivat keksiä ylimääräisiä tehtäviä minulle, mutta huomasin kuitenkin ettei koulu ole kovin tehokas paikka oppimiseen. Olisin mielelläni katsonut nopeasti ja kätevästi tiivistettynä elokuvista kaiken mihin opettajat käyttivät paljon aikaa. 

Ajattelin että tulevaisuudessa varmaan kaikki katsotaankin elokuvina kunhan vain viisaat opettajat huomaavat elokuvien ylivertaisuuden ihmisopettajiin nähden. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua... toisin kävi. 

Nyt huomaan että jos silloin kun kävin koulua, olisi ollut internet olisin varmasti opetellut itse myös laskennon ja ympäristöoopin sekä monia muitakinasioita. Sillä utelias mieli huomaa miten asiat liittyvät toisiinsa ja mielenkiinto vie ja lopulta tuntee pääpolut koko tiedon kentällä. Vuorovaikutteinen opetus on tehokkainta. Vuorovaikutteinen verkko-opetus moninkertaistaisi tämän tehon. Vuorovaikutteinen elokuvasta mallinsa ammentava verkko-opetus olisi ratkaisu ihmiskunnan sivistykseen. 

Smart, Fast, Magic

Lähes jokaisessa espoon koululuokassa on smartboard. Se on kätevä laite jolla voidaan katsoa materiaalia tietokoneelta, tai videolta, taululle voidaan myös piirtää ja piirros siirtyy tietokoneelle. Tosin aivan kaikki opettajat eivät vielä osaa laitettaan käyttää.  Elokuvan varhaiset pioneerit, Lumièren veljekset nimittivät elokuvakonettaan kinemato­grafiksi (le cinématographe), joka vapaasti käännettynä merkitsee liikkeenkirjoitinta.

Olisi mielestäni täysin luontevaa, että lähes jokainen luokka voisi halutessaan esittää itse tekemiään elokuvia vaikkapa keväisten juhlien aikana vanhemmilleen. Elokuvien ei tarvitse olla suuria teoksia. Ne ovat tekijöidensä näköisiä ja tehty harjoittelumielessä ja siksi että se on kivaa ku oppii.

Nyt olisi mahdollista elokuvan tekemistä opiskella, kuten kirjoitustaitoakin jo silloin kun opiskellaan muitakin perusasioita. Mikä olisi hyvä että olisi sitten aikaa kehittyä hyväksi elokuvan tekijäksi. Taikalamppu on yksi Kaija Juurikkalan 1990-luvulta lähtien kehittämiä elokuvakas­vatuksen menetelmiä. Taikalampussa elokuva valmistuu neljässä tunnissa. FastFilm -konsepti on tästä kehitetty kahden tunnin versio.

Taikalamppu-työpajassa oppilaat improvisoivat ja toteuttavat ly­hyen fiktiivisen elokuvan opettajan johdolla. Käsikirjoitus tehdään vain suullisesti. Otokset kuvataan kronologisesti jolloin ei tarvitse leikata. Koko ajan keskitytään tarinaan. Työpajan lopuksi keskustellaan yhdessä elokuvasta ja sen teke­misestä. Menetelmä sopii  kaikenikäisille tytöille ja pojille, sekä lisäksi erityisryhmille. (Laiho 2005, 29–30.)

Huomio on siis sisällössä, ei tekniikassa. Impro­visaatio ja näytteleminen ovat oppilaille keino ilmaista itseään ja löytää itsestään uusia vahvuuksia. Improvisaatiomenetelmässä korostuu havaintojen teko ja yksityiskohtien huomiointi. Kertomuksilla voidaan tehdä näkyväksi oppilaiden kokemuksia ja tunte­muksia. 

Oppilaat voivat käsitellä heillä tärkeitä ja vaikeitakin asioita ilman aikuisten en­ nalta määräämiä puitteita. Laiho huomauttaakin, että oppilaiden tekemät elokuvat käsit­televät usein lapsuuden ja aikuisuuden rajoja. (Mts, 30–33.) Työpajan aiheita voidaan kuitenkin opettajan johdolla ohjata tai valikoida. Taikalamppu-oppaan lopussa kannuste­taankin soveltamaan menetelmää eri oppiaineissa.

Elokuvakasvatuksellisen lähtökohdan avulla työpajassa pyritään tekemään näkyväk­si elokuvan esteettisiä ja tuotannollisia rakenteita (vrt. Kotilaisen malli). Sen juurien voi ajatella olevan simulaatiokulttuurin teoriaa edeltävässä ajassa, jolloin viestintävälineet – esimerkiksi elokuva – nähtiin vielä yhteiskunnasta irrallisina toimijoina. Menetelmä vastaa hyvin elokuvakasvatuksen haasteisiin (paljon paremmin kuin passiiviset eloku­van analyysit), mutta ei vielä nykymuodossaan ota huomioon audiovisuaalisen kulttuurin monimuotoista kent­tää, jossa elokuva on vain yksi pelaaja.

Koska Taikalamppu painottaa tarinankerronnan keinoja, näytelmällisyyttä ja dramaturgiaa, on sen soveltaminen lyijykynänä vaarassa ra­ jautua aiheisiin, joita on mielekästä käsitellä draaman keinoin. Se ei menetelmänä ole tietoinen kameran monipuolisemmista käyttömahdollisuuksista todellisuuden hahmotta­jana ja jäsentäjänä.

Työpajamuoto on saanut hyvän vastaanoton opettajilta. Se on helposti suunniteltavissa ja toistettavissa ja sillä on selkeä sisäistettävä rakenne. Sen keskeinen ajatus eloku­van demystifioinnista (vrt. Kellner 1998), arkistamisesta, on mediakasvatuksen kannalta mielekäs. Tuotannosta ja tekniikasta riisutaan kaikki turha, jotta voidaan keskittyä olennaiseen. Juurikkala toivookin kameran olevan kynän kaltainen yksinker­tainen väline. Yhtenä menetelmän tavoitteena voi nähdä myös median demokratisoiminen: antaa oppilaille aito mahdollisuus hahmottaa liikkuvan kuvan rakenteita käytännössä ja tehdä omaa ajatteluaan näkyväksi itseilmaisun kautta.

Mutta kuka niitä lasten tekemiä elokuvia katsoisi? Eihän ne ole "oikeita" elokuvia. Suomalaisten päättäjien silmät katsovat James Bond elokuvia, (ainakin presidentti Koivisto aikoinaan) ja siihen se elokuvakäsitys sitten tyssääkin. Elokuvissa lennetään helikoptereilla ja rikotaan autoja ja taloja, ei lapsille haluta tietenkään antaa mahdollisuuksia tällaiseen. Eikä olla antamassakaan, mutta se ei ole pointti, vaan se että elokuvat eivät ole helikoptereita ja räjäytyksiä, vain muutamat harvat elokuvat ovat sellaisia. Aivan kuten kirjallisuudessa kaikki kirjat eivät ole salapoliisiromaaneja, vaan löytyy valtava kirjo aiheita ja tyylejä. Kirjoittaminen onkin halpaa, kun siinä ei tarvita kuin kynä ja paperia, tai tietokone ja tulostin. 

Itse asiassa elokuvan tekeminen on jo muuttunut yhtä halvaksi ja lapsille voidaan hankkia tuotantovälineet joka ikisessä koulussa, samalla kun hankitaan opettajille uusia tietokoneita. 

Kyse on enemmän siitä ettei opettajilla riitä asiantuntemusta, ja keinoja lähteä luokkansa kanssa elokuvaa tekemään. Silloin on palkattava asiantuntija koulun ulkopuolelta, ellei koulu ole niin onneellisessa asemassa, että joku asiantuntija olisi jo valmiiksi palkkalistoilla.

Toinen asia on hankkia laitteita ja toinen on palkata asiantuntijoita. Laitteisiin saadaan määrärahaa opiskelijaluvun mukaan, mutta opettajathan ovat asiantuntijoita ja heidät on jo  palkattu. On kyse aina jonkin verran varpaille astumisesta, ku asiantuntijaa tuodaan opettajaorganisaation sisälle. Jonkin verran ollaan tekemässä uudelleenvalintaa sen suhteen mitä oppilaille pitikään opettaa. Jokainen aine kun on sen aineen näkökulmasta katsottuna tärkeä ja saa liian vähän tunteja ja resursseja. 

Mutta katsotaanpa asiaa oppilaan näkökulmasta. Oppilas todennäköisesti keskimäärin useammin tahtoo saada oppia mieluummin useasta aineesta, kuin harvemmasta, siis monipuolisempaa opetusta. Joillekin hankalille oppilaille päivä elokuvantekijänä saattaa olla se käänteentekevä päivä, jollon hänkin pääsi pätemään jossakin. Lahjakkuuksia on erilaisia ja joillekin teoriapainotteinen lukeminen ei sovellu niin hyvin kuin vaikkapa kuvapainotteinen toiminta, joka voi taas toisille olla vaikeampi asia. (Sitäkin tärkeämpi olisi tutustua alaan)

Jotkut opettajat saattavat pitää koko elokuvaa viihteenä ja siten haihatteluna josta on vain harmia ja kuluja vanhemmille. Monet kuitenkin ymmärtävät elokuvan ilmaisutaidoksi, jolla on erityinen asema. Medialukutaitojen opiskelu mielletään nykyään opettajien keskuudessa avaintaidoksi. 

Mediataju, me­diakielitaito, mediakompetenssi, 

Professori Jukka Sihvonen esimerkiksi on pohtinut mediatajun käsitettä, jolla hän viittaa kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen ja ko­kemukseen mediasta. Sihvonen korostaa erityisesti median kulttuurillista, välineistä riippumatonta luonnetta, mediaa ilmiönä (esim. Sihvonen 2004). Mediakompetenssilla puolestaan viitataan erityisesti kykyyn pärjätä omassa mediaympäristössään ja vuorovai­ kuttaa siinä sosiaalisesti (esim. Varis 1998). Annikka Suoninen (2004) on esitellyt me­diakielitaidon käsitteen, jonka alle hän niin ikään pyrkii yhdistämään erilaisia mediaan liittyviä taitoja. Tyydyn tässä käyttämään neutraalimpaa medialukutaidon käsitettä, kos­ ka se on metaforana selkeä ja helposti lähestyttävä. Esittelemiäni ajatuksia voi silti hy­vin lukea niin mediakompetenssin kuin mediatajunkin viitekehyksissä. Pidän lukutaitoa kiinnostavana käsitteenä myös siksi, että se tuo väistämättä mieleen kirjoitustaidon.

Mediakirjoitustaito

1900-luvun alussa vaikutti pedagogi isä Célestin Freinet. Hän piti kirjal­lista itseilmaisua väylänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Koska jokaisella ihmisellä on jotakin sanottavaa, hänen on osattava pukea ajatuksensa sanoiksi. Kirjoittaminen aloitettiin puhumalla ja piirtämällä jo heti lapsen tultua kouluun ja näitä kuvia ja sanoja kehiteltiin myöhemmin tekstiksi. Vasta sitten seuraa omien tekstien lukeminen. Tämän päivän yhteiskunnassa Freinet puhunuisi varmasti kirjoitustaidon sijaan mediakirjoitustaidosta.

Toiminnallinen lukutaito

Suoranta ja Ylä-Kotola (2000, 57–58) suhtautuvat kriittisesti kansainvälisiin vertailui­hin, jotka todistavat, kuinka hyvin Suomessa kaikki osaavat lukea. He korostavat toiminnallisen lukutaidon ajatusta, joka edellyttää lukemisen ymmärtämisen lisäksi laajempaa kykyä vuorovaikuttaa tekstin kanssa.

Lasten tekemät elokuvat antavat lapsille mahdollisuuden kokeilla rooleja, paitsi elokuvan tuotannon ammattirooleja, kuten kuvaaja tai ohjaaja tai näyttelijä, mutta myös keksimänsä tarinan henkilöinä. Televisioviihteen vaikutuksen näkee, munamiehiä ja poikia mummoiksi pukeutuneena näkyy enemmän kuin odottaisi, mutta ei kuitenkaan niin paljon että voisi ilmiötä pitää huolestuttavana. Usein televisio-ohjelmia myös parodioidaan tai versioidaan, mikä kertoo luovasta lahjakkuudesta ja kyvystä käyttää olemassaolevan tekstin tyyliä avaimena jolla tuotetaan omaa tekstiä. 

Lasten kyky tuottaa elävää kuvaa ja omaksua elokuvaleikkauksen perusteita on ymmärtääkseni suoraa seurausta kuluttajana suoritetusta katselusta. Jotain menee alitajuntaan ja siitä tulee osa meidän kielitaitoamme. Ellipsileikkauksen periaate ymmärretään heti ilman sen kummempaa selittelyä. Ai sillä on nimi? Käsivarakuvaus ei herätä lapsikatsojassa valtavaa levottomuutta, koska se on jo niin tavallinen asia televisiossakin. 

Maahanmuuttajanuorten tekemät elokuvat päästävät meidät katsomaan maailmaamme heidännäkökulmastaan ja antavat arvokasta tietoa itsestämme. 

Tehtävän toiminnallisen tavoitteen määritteleminen auttaa oppilaita ja opettajia suunnit­ telemaan ja arvioimaan työskentelyä. Se korostaa oppimisen tavoitteellisuutta ja moni­ puolisuutta. Videokuvaamisessa ei ole kysymys vain tarinan kertomisesta yleisölle, vaan itsensä ilmaisemisesta, ympäristön havainnoinnista, tiedon käsittelemisestä ja sen jaka­ misesta muille. Kun ymmärretään, että samassa tehtävässä voi toteutua rinnakkain useampi tavoite, nähdään, että tehtävä voi onnistua useammalla eri tavalla. Vaikka tie­don jakaminen muille oppilaille ei onnistuisikaan, on tehtävä voinut sisältää arvokasta havainnointia ja itseilmaisua.

Katri Laiho vertaa Taikalamppu -menetelmää käsittelevässä pro gradussaan media­opettajan toimenkuvaa mediatuottajan työhön. Tuottajan tulee ymmärtää kaikkia tuotanto­prosessin vaiheita aina ideoinnista kuvaukseen, editointiin ja levitykseen. 

Mediapedagogi Jukka Haverin (1999, 23) mukaan mediakasvatukset menetel­mät odottavat opettajalta muun muassa käsikirjoittajan, psykologin, kameramiehen, va­laisijan, muusikon, graafikon ja kansanjohtajan valmiuksia.

Ismo Kiesiläinen VIDEOKAMERA KOULUTYÖSSÄ

 - Miten kamera voisi olla kuin kynä? 2006 Stadia

Hurriganes ja 1970 -luku

Ajankuvaa

Kuusikymmentäluvulla tyyli oli vielä klubitakki ja kravatti. Alle kymmenenvuotiaana piti kundin jo pukeutua kuin vanhat herrasmiehet. Sunnuntaisin kiilloitettiin kengät ja klubitakin Caravelle-merkki ja laitettiin vesikampaus. Naiset oli naisia ja niillä oli hame tai mekko. Farkkuja, tai muita työhousuja ei oltu paljon nähty, paitsi elokuvissa. Maailmalta radion kautta tuleva musiikki muuttui ja etenkin Beatles muutti käsityksiä ja nosti nuorison markkinasegmentiksi. Televisio tuli ja muutti ihan kaiken, alettiin  jäljitellä television tyypejä. John Wayne oli aito cowboy ja nuori kapinallinen toi kaikkien mieliin farkut, itse sympatiseerasin myös inkkareita ja Batmania. Äiti teki Batman -viitan ja lannevaatteen. Farkkuihin ei ollu vielä varaa. Joillakin oli jopa James -vyö. 

Toisinajattelu on hiuksissa?

Huomattiin, että pitkätukkaisena ihminen ajattelee toisin. Hiukset alkoivat kasvaa ensin korvien ja kauluksen yli ja sitten selän päälle. Lopulta Mini Vogue yms. kosmetiikkateollisuus yrittivät jopa hyötyä tilanteesta, ehkäpä oltiinkin menossa miesten uutta pynttäytymisvaihetta kuten 1700 -luvulla. Mutta miesten pitkät hiukset olivat vain selkeä osoitus arvomaailman muuttumisesta. Naiset alkoivat samoihin aikoihin käyttää housuja tai yhä lyhyempää hametta ja jotkut leikkasivat ns. poikatukan.

Kylmä ja harmaa lama

Kylmän sodan aikana Prahan kevään jälkeen Tsekkoslovakian miehitys muutti euroopan poliittista tilannetta. Suomi joutui nyt venäjän naapurimaana ns. harmaaseen vyöhykkeeseen, jonka itänaapuri voisi näköjään koska tahansa vallata. Itävalta ja Suomi kuitenkin olivat vyöhykkeen länsihenkisimmät valtiot ja pystyivät itseään puolustamaan, Neuvostoliiton ei  ainakaan olisi viisasta näihin maihin hyökätä, mutta siitä huolimatta nyt sijoittajien näkökulma oli muuttunut. Tämä syöksi Suomen melkoiseen kriisiin: Suuret ikäluokat tarvitsivat asuntoja ja työtä, joten rakennusbuumi ja paperiteollisuus syntyivät. Oli varmaankin pakko ottaa vasemmistokin huomioon. Tai sitten NL painosti vallassa olevaa suomea jollakin tavalla, ottamaan vasemmiston hallitukseen. Kekkonen, Karjalainen ja Sorsa pistivät pystyyn kansallisen hätätilan. 

Suomi monessa mielessä rakennettiin 70 -luvulla. Olisiko kehitys ollut yhtä nopeaa ilman kriisiä? Suomi kansainvälistyi ja alkoi ottaa ulkomaisia kulttuurivaikutteita vastaan. Televisiot yleistyivät. Peruskoulujärjestelmä aloitti.  Työehtosopimuksia kehitettiin ja markkaa devalvoitiin. Keihäsmatkojen aikaan suomi oli yhtäkkiä maailman matkustavaisin kansa.

Etniset ruokalajit yleistyivät. Moni suomalainen söi ensimmäisen pizzansa 70 -luvulla, myös kreikkalainen ja kiinalainen ruoka sai jalansijaa ja muut maat tulivat perässä.

Vanhanaikaiset rakennukset purettiin monesta paikasta pois ja tilalle rakennettiin modernia ja virtaviivaista uutta arkkitehtuuria. Muoviesineet tulivat markkinoille ja bakeliittiset korvattiin niillä. Samoin vanhanaikaiset posliiniastiat kun kerran Tupperware astioihin saa kannetkin. Kertakäyttöpyyhe, kertakäyttömuovipussi, kertakäyttö sitä ja tätä...

Betonielementtitalojen valmistus toi lähiöt ja parhaimmillaan/pahimmillaan 70 000  uutta asuntoa vuodessa rakennettiin. Kaiken keskellä kasvoi lapsia kuulokkeet korvillaan, C-kaseteille äänitettiin jotakin uutta musiikkia. Vinyylejä lainattiin. Videoita oli vasta harvoilla rikkailla.

Kriisit ja kansallinen projekti

Pioneerit ja partiolaiset olivat molemmat omien sanojensa mukaan täysin epäpoliittisia nuorisojärjestöjä. Oli myös öljykriisejä, jolloin piti säästää sähköä. Kirka laitettiin televisioon laulamaan energiaa, sua kaipaan aina, energiaa, myös sunnuntaina...  Syntyi tulopoliittisa ratkaisuja, joiden pohjalta muutamassa vuodessa synnytettiin hyvinvointisuomi. Oikeiston mielestä vasemmiston mukanaolo näissä ratkaisuissa oli tietysti pelkkää sattumaa ja kosmetiikkaa. Kaikki tapahtui talvisodan hengessä, paitsi että ilman lakkoja työväki ei olisi saanut juurikaan palkkaa, kun valuuttaa koko ajan devalvoitiin. Reaalitulojen kasvu oli pientä tai negatiivista. Idänkauppa saatiin kuitenkin käyntiin ja sitä tehtiin minkä voitiin, mutta tavallaan lamasta noustiin oikeasti vasta neuvostoliiton hajottua ja Nokian myötä. Siitä huolimatta suomesta tuli hyvinvointivaltio juuri tänä aikana. 

On mielenkiintoista, että nyt sitä samaa kovalla työllä hankittua hyvinvointia jo ajetaan alas, pullamössösukupolven päästyä valtaan. 

Huumeet

Nuoriso oli tuollaoin vielä aktiivista ja joidenkin kantakaupungin kerrostalojen kellareihin perustettin omatoimisesti "yksityisiä" nuorisotiloja. Niissä ei kuitenkaan yleensä ollut aikuisia valvomassa, joten ne saattoivat pahimmillaan johtaa nuoria jopa huumeongelmiin. Virikkeiden vähyyys saattoi johtaa myös tilanteeseen, jossa pari teiniä pitää kotonaan luvattomat juhlat, vanhempien ollessa mökillä ja koko seudun nuoriso tuppaa ovista ja ikkunoista kuokkavieraiksi pistäen kämpän remonttikuntoon. Ajan henki oli sellainen ettei huumeisiin suhtauduttu tabuna kuten nykyään. Huumeita oli käytetty aina lääkkeenä, ja nyt niitä oli tiede kehitellyt vielä paremmiksi. 

Suomi ei ollut mitenkään valmistautunut huumeongelmaan. Se muodostui monelle nuorelle ongelmaksi, että yhtäkkiä otteet kovenivat käsittämättömän koviksi. Poliisi päätti puhdistaa Helsingin huumeista yhdessä illassa ja pidätti kymmeniä, ellei satoja nuoria yhden illan aikana. 

Toimintaa ilman jäsenmaksuja

Kun 60 -70 -luvuilla halusi harrastaa jotakin, alettiin yleensä vaan harrastaa. Ei tarvittu jäsenmaksuja nuorisotaloihin kun sellaisia ei vielä ollut. Järjestöjä toki oli, jo mainitut pinskut ja partio, sekä kirkko ja keskustalainen kotkat sekä pelastusarmeija. Näistä viimeksimainittu vaikutti puolueettomimmalta, mutta nekin yritti joskus puhua jengiä laulamaan jeesuksesta. Jos halusi harrastaa mentiin kadulle ja puistoihin etsimään kavereita joiden kanssa voi harrastaa. Hietaniemen uimaranta eli "Hietsu" oli nuorison yleinen kohtaamispaikka. Pelattin fudista pudessa. Perustettiin kellariin bändi tai teatteri jne. Pihalla leikittiin kirkonrottaa, 10 tikkua laudalla, tervapataa, kuka pelkää mustaa miestä jne... Soittimetkin tehtiin usein itse. Tavaraa ei ollut paljoa. Kaikki oli aika pelkistettyä, mikä ehkä heijastaa tavaroiden takana olevan teollisuuden ja tuonnin olleen aika pientä verrattuna nykyaikaan. Tavaroita myös arvostettiin ja huollettiin paremmin kuin nykyään.

Creatures 

Kuusikymmenluvun rokkibändi, joka ei koskaan tehnyt levyä. Siinä soitti alunperin Sammy Babitsin (1948-1973) ja rummuissa oli Henry Aaltonen (s. 1948) , myöhemmin Remu. Sammyn tilalle tuli myös pikkuveli Kirill (1950-2007), eli Kirka. Historiaan bändi on jäänyt elokuvassa, jossa soittavat ilmeisesti Hietalahden uimarannalla sijaitsevassa klubissa. Kirka ja Sammy nousivat laulajina nopeasti kaikkien tuntemaksi koska heillä oli ns. raspikurkku. Kun muut ajan levy- ja radiolaulajat vielä kehuskelivat klassisella äänenmuodostuksellaan. Ajan henki oli ollut se että jos on ääntä voi päästä radioonkin laulamaan. Ja sen jälkeen ehkä levylle. Linjasta kannattaa poiketa. 

Blues Section. 

Yhtye oli ajikansa rock -korkeakoulu jossa lähes jokainen suomalaisessa musiikissa vaikuttanut hahmo on käynyt soittamassa, tai ainakin tuntee jonkun, ehkä vain kaikki osaaminen suomessa keskittyi tähän. Taustalla vaikutti mm. Jan-Göran "Janne" Ödner(1948-1981), joka oli opettanut lähestulkoon kaikki rock kitaristit suomessa soittamaan: Dave Lindholm, Albert Järvinen, Ile Kallio... Janne Ödner oli saanut oppia jazz -muusikkoisältään Göran Ödneriltä, joka mm. levytti suomeksi Bill Haleyn tunnetuksi tekemän rock around the clock -kappaleen.

Wigwam amerikkaan?

Ronnie Österbergin (1948-1980) ympärille syntyneen kokoonpanon pohjalta pitkälti syntyi Wigwam, jonka piti alunperin olla (myöhemmin nolosti oman kuolemansa lavastaneen) Kristianin taustayhtye, mutta hienona progebändinä olikin sitten ensimmäinen suomalainen populaarimusiikkia soittanut yhtye, joka sai ulkomaisen sopimuksen. Vaikeuksitta ei selvitty, mutta lopulta levylle jäi peräti yhdeksän Blues Sectionin ohjelmistossa ollutta kappaletta joista yhden (Kai suukon saan) laulaa Kirka. Blues Sectionista on peräisin myös Pepe Willberg. 

Kalevala oli esi-Hurriganes

Kalevala -yhtye perustetaan 1969 kun Lido Salonen (s.1950) pyytää mukaan Pekka "Albert" Järvisen (1950-1991), ja Remu Aaltosen. Albert riitaantuu Remun kanssa, eroaa Kalevalasta ja lähtee Ronnie Österbergin kanssa Eddie Boydin (1914-1994) taustabändiin. Kiertävät pitkin eurooppaa. 

Liikaa progee

Remu saa Lido Saloselta potkut Kalevalasta, hänen tilalleen tulee Zape Leppänen. Remu on kyllästynyt progeen ja päättää että nyt tehdään suoraa rokkia. Ile Kallio (s. 1955), vasta 16 vuotias rock -kitaristi on Remun mielestä sopiva ja Cisse Häkkinen (1950 - 1990), toinen kitaristi jonka Remu puhuu ympäri soittamaan bassoa. Cissellä on vieläpä hienoja amerikanrautoja, joten hommassa on heti tiettyä tyyliä.

Liikaa duunia

Ammattimainen keikkailu alkaa heti. Remu puhuu Hurrikaaneilleen keikkoja niin että duunia riittää. Nimi kirjoitetaan vielä k:lla. Mutta kun julisteita tehdään Remu tajuaa että G kuulostaa paremmalta. Se on erisnimi niinku Suomi, se kirjoitetaan isolla. Ile Kallio ei jaksa kauaa keikkatahtia ja pyytää päästä takaisin opiskelemaan. Kun katsoo keikkakalentereita, niistä näkyy erittäin tiukka työskentelytahti jota katkoo vain levytyssessiot. Jo kolmantena vuonna alkaa peruttujen keikkojen osuus nousta, mistä voinee päätellä että keikkatahti on jo liiankin kova. Taukoja on kuitenkin myös esim Remun linnareissujen aikana, jolloin välillä rumpuihin nousee esim. Tomi Parkkonen tai sitten keikat yksinkertaisesti perutaan ja muusikot keksivät kuka mitäkin muuta duunia. 

Kokoonpano vaihtelee oikeastaan rajustikin, jos katsotaan pidemmältä ajalta, välillä Hurriganes on jopa viisimiehinen ja lukuisia muusikoita käy  vierailemassa yhtyeessä. Pääsääntöisesti Ganes on kuitenkin Remun ympärille kerääntynyt ryhmä, jolla keikkaa riittää. Edustustyössä Hurriganes seurasi ulkomaisia esimerkkejä, lausunnot pidettiin lyhyinä ja tyylissä piti tietty etäisyys säilyttää. 

Roadrunner 

Tilalle tulee Albert ja näin on se oikea Hurriganes, joka tekee sen levyn, se kohujengi kasassa. Levyn raita Get On tulee tunnetuksi jopa pitkin eurooppaa, joku kriitikko arvostelee biisin vuoden rock-raidaksi ja suomessa lausunto otetaan hyvin vakavasti.

Levylle Remun laulama täyteraita jääkin lopulliseksi,  "Ai biin trying sou veri long taim, to get mai bisnes mai bisnes streit... ."  Tuottajan mielestä hauskaa kamaa ja menee täydestä. 

Levy tuotetaan ammattimaisesti tukholmassa Marcus -Music -studiolla englantilaisen mr.X:n, Richard Stanleyn johdolla. Levityksestä vastaa Love Records. 

Kappaleet levyllä:

It Ain't What You Do – 02:57 (säv. Hurriganes) laulu: Remu Aaltonen

Hey Groupie – 02:31 (säv. Hurriganes) laulu: Remu Aaltonen

Tallahassee Lassie – 02:17 (säv. Slay, Crewe) laulu: Remu Aaltonen

The Phone Rang – 01:37 (säv. Mister X) laulu: Cisse Häkkinen

HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/I_Will_Stay"I Will Stay – 02:40 (säv. Lundgren) laulu: Cisse Häkkinen 

HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/Get_On_(kappale)"Get On – 03:43 (säv. Hurriganes) laulu: Remu Aaltonen

In the Nude – 02:35 (säv. Garland) instrumentaali

Mister X – 04:01 (säv. Mister X, Hurriganes) laulu: Richard Stanley 

Slippin' and Slidin' – 02:37 (säv. HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/Little_Richard"Penniman) laulu: Remu Aaltonen

Oowee-Oohla – 02:29 (säv. Hurriganes)  laulu:Remu  &Cisse Häkkinen

Roadrunner – 04:16 (säv. HYPERLINK "http://fi.wikipedia.org/wiki/Bo_Diddley"McDaniel) laulu: Remu Aaltonen

Remu ei osaa englantia, mutta esiintyy kuin osaisi. Siis energiaa pistetään pyttyyn sitäkin enemmän. Levy on omituinen stereolevy, instrumentit on monoraitamaisesti kokonaan eri kanavissa, eli biisejä voi "miksata" himassa, jos on stereot. Jos toinen kanava puuttuu, puuttuu puolet biisistä. 

Tien avaus punk -rockille.

Äärimmäisen yksinkertainen soittotapa tulee olemaan se mikä erottaa bändin aikansa muista hienoista bändeistä. Progea on kiva kuunnella, mutta erittain vaikea soittaa. Hurriganesia oppii "kuka tahansa" soittamaan. Blueskaava tulee tutuksi lähes jokaisessa biisissä. Kolme sointua ja rokkisoolo kolmannessa säkeistössä. Seurauksena on se että lyhyessä ajassa syntyy kymmeniätuhansia aloittelevia bandejä ympäri Suomea. Rock on omalla tavallaan aikansa "karaoke", siitä pääsee osalliseksi melko pienellä vaivalla ainakin suhteessa progeen tai jatsiin. 

Osaltaan tämä aloittelevien bändien suma luo myös tietä punkille, jossa ideologia on juuri se ettei saa osata liian hyvin, muuten teeskentelee.

Nimmarista se alkoi

Hurriganesin merkitystä aikanaan voisi kuvata seuraava henkilökohtainen muisto: Lehdessä luki, että Hurriganes jakaa nimmareita juuri avatussa Beavers -farkkuliikkeessä Korkeavuorenkadulla klo 10-14. Kyseessä oli koulupäivä, joten päätimme parin kaverin kanssa karata koulusta ja mennä sinne. Matkalla tuli mieleen, että voisimme viedä kavereille jotain, sen sijaan että vain pyydämme nimmareita. Puolin ja toisin... Olin piirtänyt lehdestä mallista Hurriganesien kuvat ja koska asuin lähellä, kävin kotoa hakemassa ne kuvat.  Tultiin paikalle ja huomattiin, että tungos oli uskomaton. Poliisi oli juuri tullut paikalle ja alkoi ohjata liikennettä korttelin ohitse. Katu täyttyi nuorisosta eikä autot enää mahtuneet sekaan. Leikkasin kuvat irti toisistaan koska meitä oli kolme, kkin menisci yhden luo. Minä sain Albertin kuvan. Tosin kun pääsin tiskille asti kitaristina olikin Ile Kallio. Ei se häkeltynyt vaan antoi niitä nimmareita ja tarroja melkoisen pinon. 

KIRJALLISUUS

Luentomuistiinpanojen lisäksi hyödynnetty omia muistoja.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Blues_Section

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevala_(yhtye)

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hurriganes

http://www.saunalahti.fi/espe64/ (Hurriganes keräilysivut)

http://jarviskirja.blogspot.com/ (Järvisen elämäkerta -kirja)

http://www.kolumbus.fi/pikkulauri/kuki.htm 

(Albert Järvinen - kultaiset kitaravuodet 1973-74, Vuorio, Auvinen, 2001,)

Suomen ja pohjoismaiden historia 20.12.2010. Konsensuksesta Koijärvelle. - 70-luvun historia, HSS217D