Videokamera kynänä

Osaatko lukea?

Kuinka voi olla mahdollista että jokainen meistä oppii kirjoittamaan, vaikka ensimmäiset tuotoksemme eivät olekaan bestsellereitä? Uusilta suomalaisilta elokuvien tekijältä odotetaan selvästi tätä, että ensitekeleet ovatkin valmiita tuotteita, joiden myymisen pitäisi vielä kannattaa. Vaatimus on huima kun ottaa huomioon paljonko elokuvan tekemistä kouluissa opetetaan, eli ei juurikaan ollenkaan. Lapset saavat myös piirtää koulussa, vaikka heidän ei oleteta luovan aluksi öljymaalausta joka ripustetaan museon tai taidegallerian seinälle. Sen sijaan oppilaiden töitä kyllä näkee pitkinkoulujenkäytäviä ja luokkahuoneiden seiniä. 

Lähdin pienenä innolla kouluun. Olin oppinut lukemaan jo valmiiksi ja odotin mitä kaikkea muuta siellä opetettaisiin. Ikävä kyllä aika paljon keskityttii vain siihen lukemiseen, jonka olin jo ahminut. Jotkut opettajat jaksoivat keksiä ylimääräisiä tehtäviä minulle, mutta huomasin kuitenkin ettei koulu ole kovin tehokas paikka oppimiseen. Olisin mielelläni katsonut nopeasti ja kätevästi tiivistettynä elokuvista kaiken mihin opettajat käyttivät paljon aikaa. 

Ajattelin että tulevaisuudessa varmaan kaikki katsotaankin elokuvina kunhan vain viisaat opettajat huomaavat elokuvien ylivertaisuuden ihmisopettajiin nähden. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua... toisin kävi. 

Nyt huomaan että jos silloin kun kävin koulua, olisi ollut internet olisin varmasti opetellut itse myös laskennon ja ympäristöoopin sekä monia muitakinasioita. Sillä utelias mieli huomaa miten asiat liittyvät toisiinsa ja mielenkiinto vie ja lopulta tuntee pääpolut koko tiedon kentällä. Vuorovaikutteinen opetus on tehokkainta. Vuorovaikutteinen verkko-opetus moninkertaistaisi tämän tehon. Vuorovaikutteinen elokuvasta mallinsa ammentava verkko-opetus olisi ratkaisu ihmiskunnan sivistykseen. 

Smart, Fast, Magic

Lähes jokaisessa espoon koululuokassa on smartboard. Se on kätevä laite jolla voidaan katsoa materiaalia tietokoneelta, tai videolta, taululle voidaan myös piirtää ja piirros siirtyy tietokoneelle. Tosin aivan kaikki opettajat eivät vielä osaa laitettaan käyttää.  Elokuvan varhaiset pioneerit, Lumièren veljekset nimittivät elokuvakonettaan kinemato­grafiksi (le cinématographe), joka vapaasti käännettynä merkitsee liikkeenkirjoitinta.

Olisi mielestäni täysin luontevaa, että lähes jokainen luokka voisi halutessaan esittää itse tekemiään elokuvia vaikkapa keväisten juhlien aikana vanhemmilleen. Elokuvien ei tarvitse olla suuria teoksia. Ne ovat tekijöidensä näköisiä ja tehty harjoittelumielessä ja siksi että se on kivaa ku oppii.

Nyt olisi mahdollista elokuvan tekemistä opiskella, kuten kirjoitustaitoakin jo silloin kun opiskellaan muitakin perusasioita. Mikä olisi hyvä että olisi sitten aikaa kehittyä hyväksi elokuvan tekijäksi. Taikalamppu on yksi Kaija Juurikkalan 1990-luvulta lähtien kehittämiä elokuvakas­vatuksen menetelmiä. Taikalampussa elokuva valmistuu neljässä tunnissa. FastFilm -konsepti on tästä kehitetty kahden tunnin versio.

Taikalamppu-työpajassa oppilaat improvisoivat ja toteuttavat ly­hyen fiktiivisen elokuvan opettajan johdolla. Käsikirjoitus tehdään vain suullisesti. Otokset kuvataan kronologisesti jolloin ei tarvitse leikata. Koko ajan keskitytään tarinaan. Työpajan lopuksi keskustellaan yhdessä elokuvasta ja sen teke­misestä. Menetelmä sopii  kaikenikäisille tytöille ja pojille, sekä lisäksi erityisryhmille. (Laiho 2005, 29–30.)

Huomio on siis sisällössä, ei tekniikassa. Impro­visaatio ja näytteleminen ovat oppilaille keino ilmaista itseään ja löytää itsestään uusia vahvuuksia. Improvisaatiomenetelmässä korostuu havaintojen teko ja yksityiskohtien huomiointi. Kertomuksilla voidaan tehdä näkyväksi oppilaiden kokemuksia ja tunte­muksia. 

Oppilaat voivat käsitellä heillä tärkeitä ja vaikeitakin asioita ilman aikuisten en­ nalta määräämiä puitteita. Laiho huomauttaakin, että oppilaiden tekemät elokuvat käsit­televät usein lapsuuden ja aikuisuuden rajoja. (Mts, 30–33.) Työpajan aiheita voidaan kuitenkin opettajan johdolla ohjata tai valikoida. Taikalamppu-oppaan lopussa kannuste­taankin soveltamaan menetelmää eri oppiaineissa.

Elokuvakasvatuksellisen lähtökohdan avulla työpajassa pyritään tekemään näkyväk­si elokuvan esteettisiä ja tuotannollisia rakenteita (vrt. Kotilaisen malli). Sen juurien voi ajatella olevan simulaatiokulttuurin teoriaa edeltävässä ajassa, jolloin viestintävälineet – esimerkiksi elokuva – nähtiin vielä yhteiskunnasta irrallisina toimijoina. Menetelmä vastaa hyvin elokuvakasvatuksen haasteisiin (paljon paremmin kuin passiiviset eloku­van analyysit), mutta ei vielä nykymuodossaan ota huomioon audiovisuaalisen kulttuurin monimuotoista kent­tää, jossa elokuva on vain yksi pelaaja.

Koska Taikalamppu painottaa tarinankerronnan keinoja, näytelmällisyyttä ja dramaturgiaa, on sen soveltaminen lyijykynänä vaarassa ra­ jautua aiheisiin, joita on mielekästä käsitellä draaman keinoin. Se ei menetelmänä ole tietoinen kameran monipuolisemmista käyttömahdollisuuksista todellisuuden hahmotta­jana ja jäsentäjänä.

Työpajamuoto on saanut hyvän vastaanoton opettajilta. Se on helposti suunniteltavissa ja toistettavissa ja sillä on selkeä sisäistettävä rakenne. Sen keskeinen ajatus eloku­van demystifioinnista (vrt. Kellner 1998), arkistamisesta, on mediakasvatuksen kannalta mielekäs. Tuotannosta ja tekniikasta riisutaan kaikki turha, jotta voidaan keskittyä olennaiseen. Juurikkala toivookin kameran olevan kynän kaltainen yksinker­tainen väline. Yhtenä menetelmän tavoitteena voi nähdä myös median demokratisoiminen: antaa oppilaille aito mahdollisuus hahmottaa liikkuvan kuvan rakenteita käytännössä ja tehdä omaa ajatteluaan näkyväksi itseilmaisun kautta.

Mutta kuka niitä lasten tekemiä elokuvia katsoisi? Eihän ne ole "oikeita" elokuvia. Suomalaisten päättäjien silmät katsovat James Bond elokuvia, (ainakin presidentti Koivisto aikoinaan) ja siihen se elokuvakäsitys sitten tyssääkin. Elokuvissa lennetään helikoptereilla ja rikotaan autoja ja taloja, ei lapsille haluta tietenkään antaa mahdollisuuksia tällaiseen. Eikä olla antamassakaan, mutta se ei ole pointti, vaan se että elokuvat eivät ole helikoptereita ja räjäytyksiä, vain muutamat harvat elokuvat ovat sellaisia. Aivan kuten kirjallisuudessa kaikki kirjat eivät ole salapoliisiromaaneja, vaan löytyy valtava kirjo aiheita ja tyylejä. Kirjoittaminen onkin halpaa, kun siinä ei tarvita kuin kynä ja paperia, tai tietokone ja tulostin. 

Itse asiassa elokuvan tekeminen on jo muuttunut yhtä halvaksi ja lapsille voidaan hankkia tuotantovälineet joka ikisessä koulussa, samalla kun hankitaan opettajille uusia tietokoneita. 

Kyse on enemmän siitä ettei opettajilla riitä asiantuntemusta, ja keinoja lähteä luokkansa kanssa elokuvaa tekemään. Silloin on palkattava asiantuntija koulun ulkopuolelta, ellei koulu ole niin onneellisessa asemassa, että joku asiantuntija olisi jo valmiiksi palkkalistoilla.

Toinen asia on hankkia laitteita ja toinen on palkata asiantuntijoita. Laitteisiin saadaan määrärahaa opiskelijaluvun mukaan, mutta opettajathan ovat asiantuntijoita ja heidät on jo  palkattu. On kyse aina jonkin verran varpaille astumisesta, ku asiantuntijaa tuodaan opettajaorganisaation sisälle. Jonkin verran ollaan tekemässä uudelleenvalintaa sen suhteen mitä oppilaille pitikään opettaa. Jokainen aine kun on sen aineen näkökulmasta katsottuna tärkeä ja saa liian vähän tunteja ja resursseja. 

Mutta katsotaanpa asiaa oppilaan näkökulmasta. Oppilas todennäköisesti keskimäärin useammin tahtoo saada oppia mieluummin useasta aineesta, kuin harvemmasta, siis monipuolisempaa opetusta. Joillekin hankalille oppilaille päivä elokuvantekijänä saattaa olla se käänteentekevä päivä, jollon hänkin pääsi pätemään jossakin. Lahjakkuuksia on erilaisia ja joillekin teoriapainotteinen lukeminen ei sovellu niin hyvin kuin vaikkapa kuvapainotteinen toiminta, joka voi taas toisille olla vaikeampi asia. (Sitäkin tärkeämpi olisi tutustua alaan)

Jotkut opettajat saattavat pitää koko elokuvaa viihteenä ja siten haihatteluna josta on vain harmia ja kuluja vanhemmille. Monet kuitenkin ymmärtävät elokuvan ilmaisutaidoksi, jolla on erityinen asema. Medialukutaitojen opiskelu mielletään nykyään opettajien keskuudessa avaintaidoksi. 

Mediataju, me­diakielitaito, mediakompetenssi, 

Professori Jukka Sihvonen esimerkiksi on pohtinut mediatajun käsitettä, jolla hän viittaa kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen ja ko­kemukseen mediasta. Sihvonen korostaa erityisesti median kulttuurillista, välineistä riippumatonta luonnetta, mediaa ilmiönä (esim. Sihvonen 2004). Mediakompetenssilla puolestaan viitataan erityisesti kykyyn pärjätä omassa mediaympäristössään ja vuorovai­ kuttaa siinä sosiaalisesti (esim. Varis 1998). Annikka Suoninen (2004) on esitellyt me­diakielitaidon käsitteen, jonka alle hän niin ikään pyrkii yhdistämään erilaisia mediaan liittyviä taitoja. Tyydyn tässä käyttämään neutraalimpaa medialukutaidon käsitettä, kos­ ka se on metaforana selkeä ja helposti lähestyttävä. Esittelemiäni ajatuksia voi silti hy­vin lukea niin mediakompetenssin kuin mediatajunkin viitekehyksissä. Pidän lukutaitoa kiinnostavana käsitteenä myös siksi, että se tuo väistämättä mieleen kirjoitustaidon.

Mediakirjoitustaito

1900-luvun alussa vaikutti pedagogi isä Célestin Freinet. Hän piti kirjal­lista itseilmaisua väylänä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Koska jokaisella ihmisellä on jotakin sanottavaa, hänen on osattava pukea ajatuksensa sanoiksi. Kirjoittaminen aloitettiin puhumalla ja piirtämällä jo heti lapsen tultua kouluun ja näitä kuvia ja sanoja kehiteltiin myöhemmin tekstiksi. Vasta sitten seuraa omien tekstien lukeminen. Tämän päivän yhteiskunnassa Freinet puhunuisi varmasti kirjoitustaidon sijaan mediakirjoitustaidosta.

Toiminnallinen lukutaito

Suoranta ja Ylä-Kotola (2000, 57–58) suhtautuvat kriittisesti kansainvälisiin vertailui­hin, jotka todistavat, kuinka hyvin Suomessa kaikki osaavat lukea. He korostavat toiminnallisen lukutaidon ajatusta, joka edellyttää lukemisen ymmärtämisen lisäksi laajempaa kykyä vuorovaikuttaa tekstin kanssa.

Lasten tekemät elokuvat antavat lapsille mahdollisuuden kokeilla rooleja, paitsi elokuvan tuotannon ammattirooleja, kuten kuvaaja tai ohjaaja tai näyttelijä, mutta myös keksimänsä tarinan henkilöinä. Televisioviihteen vaikutuksen näkee, munamiehiä ja poikia mummoiksi pukeutuneena näkyy enemmän kuin odottaisi, mutta ei kuitenkaan niin paljon että voisi ilmiötä pitää huolestuttavana. Usein televisio-ohjelmia myös parodioidaan tai versioidaan, mikä kertoo luovasta lahjakkuudesta ja kyvystä käyttää olemassaolevan tekstin tyyliä avaimena jolla tuotetaan omaa tekstiä. 

Lasten kyky tuottaa elävää kuvaa ja omaksua elokuvaleikkauksen perusteita on ymmärtääkseni suoraa seurausta kuluttajana suoritetusta katselusta. Jotain menee alitajuntaan ja siitä tulee osa meidän kielitaitoamme. Ellipsileikkauksen periaate ymmärretään heti ilman sen kummempaa selittelyä. Ai sillä on nimi? Käsivarakuvaus ei herätä lapsikatsojassa valtavaa levottomuutta, koska se on jo niin tavallinen asia televisiossakin. 

Maahanmuuttajanuorten tekemät elokuvat päästävät meidät katsomaan maailmaamme heidännäkökulmastaan ja antavat arvokasta tietoa itsestämme. 

Tehtävän toiminnallisen tavoitteen määritteleminen auttaa oppilaita ja opettajia suunnit­ telemaan ja arvioimaan työskentelyä. Se korostaa oppimisen tavoitteellisuutta ja moni­ puolisuutta. Videokuvaamisessa ei ole kysymys vain tarinan kertomisesta yleisölle, vaan itsensä ilmaisemisesta, ympäristön havainnoinnista, tiedon käsittelemisestä ja sen jaka­ misesta muille. Kun ymmärretään, että samassa tehtävässä voi toteutua rinnakkain useampi tavoite, nähdään, että tehtävä voi onnistua useammalla eri tavalla. Vaikka tie­don jakaminen muille oppilaille ei onnistuisikaan, on tehtävä voinut sisältää arvokasta havainnointia ja itseilmaisua.

Katri Laiho vertaa Taikalamppu -menetelmää käsittelevässä pro gradussaan media­opettajan toimenkuvaa mediatuottajan työhön. Tuottajan tulee ymmärtää kaikkia tuotanto­prosessin vaiheita aina ideoinnista kuvaukseen, editointiin ja levitykseen. 

Mediapedagogi Jukka Haverin (1999, 23) mukaan mediakasvatukset menetel­mät odottavat opettajalta muun muassa käsikirjoittajan, psykologin, kameramiehen, va­laisijan, muusikon, graafikon ja kansanjohtajan valmiuksia.

Ismo Kiesiläinen VIDEOKAMERA KOULUTYÖSSÄ

 - Miten kamera voisi olla kuin kynä? 2006 Stadia