24 maaliskuuta, 2012

Neorealismista

Timo Hannelin 14.3.2011
Keskityn tässä esseessä sellaiseen elokuvahistorian vaiheeseen, joka sijoittuu paikallisesti italiaan ja ajallisesti toisen maailmansodan päättymisen aikoihin ja tunnetaan yleisesti nimellä neorealismi.
Neorealimi oli verrattain lyhyt, aikanaan lähes huomiotta jäänyt vaihe, jolla on ollut  kuitenkin uskomattoman vahva vaikutus koko länsimaisen elokuvailmaisun kehittymisessä ja nimenomaan siten, että nuo muutamat avain -elokuvat ovat vaikuttaneet voimakkaasti lähes kaikkiin aikamme menestyneimpiin elokuvantekijöihin. Jos siis pitäisi valita vain yksi maailmassa eniten vaikuttanut elokuvagenre se voisi olla juuri neorealismi.
Neorealismi oli Italiassa osittain fasismin aiheuttamien traumojan seurauksena alkanut liike, joka halusi raa'an todenmukaisesti näyttää miten asiat todella ovat. Se ei julistanut, vaan ulkopuolelta tai sivusta tarkkaili ja todisti ja siten antoi katsojan itse muodostaa käsityksensä asioista, vain näyttämällä pitkänkin tapahtumaketjun seurauksineen. Elokuvan ei tarvinnut ottaa kantaa asiaan, eikä alleviivata kantaansaa. Katsojat muodostivat kantansa itse ja juuri se teki ilmaisusta puhdasta je erittäin voimakkaasti vaikuttavaa.
Ajankohtaiseksi genren tekee myös ns. neo-neorealismiksi kutsuttu amerikkalaisten ohjaajien uusi genre, tosin voi olla liian varhaista nähdä onko kyse aidosta genrestä vai ratsastetaanko nyt vanhoilla mestareilla. 
Ennen neorealismia
Italialainen elokuva oli Cabiria:n kaltaisten "kolossaalien" jälkeen etabloitunut elokuvamaa, josta tuli valtavasti hyviä elokuvia kansainvälisille markkinoille. 1930 -luvulla rakennettu Cincittá -studiojärjestelmä veti lähes vertoja Hollywoodin teollisuudelle, vielä nykyäänkin monet elokuvat kuvataan kokonaisuudessa studioalueen sisäpuolella. Studioaika synnytti kaksi genreä: Toista kutsuttiin valkoisen tai mustan puhelimen genreksi. Nimitys johtui yläluokkaa kuvaavien komedioiden valkoisista puhelimista, joita ei nähnyt missään muualla kuin elokuvissa. Tavallisten ihmisten puhelimet taas olivat elokuvissakin mustia. Toista genreä kutsuttiin nimellä calligrafismo, jossa ohjaaja pyrki ajankuvauksessaan valtavaan pikkutarkkuuteen, tämä trendi jatkui huomattavana myös neorealismin aikana. 
Kohti neorealismia
Kirjallisuudessa oli jotakin vastaavaa tapahtunut jo aiemmin. Italialainen elokuvakriitikko ja kirjoittaja Umberto Barbaro (1902-1959) oli käyttänyt termiä jo vuonna 1928 kuvatessaan neuvostoliittolaista kirjallisuutta ja elokuvaa. 
Sodan lähestyessä elokuvien propaganda-arvo huomattiin ja Vittorio Mussolini, kuuluisan diktaattorin poika perusti kansallisen tuotantohtiön, sen parhaaseen ohjaajakaartiin kuului esimerkiksi sellaisia nimekkäitä ohjaajia kuin Roberto Rossellini, Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni. Fasismi ei suinkaan ollut uusi asia italialaisessa elokuvassa, vaan sitä oli ollut mukana jo vuodesta 1922 asti. Propagandan arvo ymmärrettiin tosin myös vastapuolen leirissä ja voisi mieluusti ajatella että juuri se oli se voima josta neorealismi nousi. 
Visconti ja Ossessione
Luchino Viscontin elokuvaa Ossessione (1943) on pidetty ensimmäisenä neorealistisena elokuvana. Se perustuu amerikkalaisen journalistin ja dekkarikirjailijan James M. Cain'in vuonna 1934 kirjoittamaan 100 sivuiseen vauhdikkaasti etenevään rikosromaaniin Postimies soittaa aina kahdesti, The Postman Always Rings Twice. Kirjassa sekoittuu seksi ja väkivalta toisiinsa jopa siinä määrin että kirja kohtasi aikanaan vastustusta USA:n puritaanien suunnalta. 
Visconti kuului yläluokkaan ja oli arvoltaan herttua, usein hänen elokuvansa käsittelivät historiallisia aiheita ja jopa oopperamaisen dramaattisia suurmiehiä, varsinkin kun heidän elämänsä alkoi mennä alamäkeä. Nyt tämä "aristokraattinen kommunisti", jonka suunnittelema elokuvaprojekti oli juuri pistetty Fasistien toimesta jäihin, päätti "tehdä dekkarin". Hän oli saanut kirjan ranskankielisen käännöksen Jean Renoirilta työskennellessään ranskassa. Käsikirjoituksen laadinnassa oli apuna liuta miehiä italialaisesta elokuva-alan lehdestä Mario Alicata, Gianni Puccini, Antonio Pietrangeli ja Giuseppe De Santis, monet heistä tulivat olemaan neorealismin ajan vaikuttajia. 
Kun elokuva Ossessione (1943)  valmistui ja sai ensi-iltansa, se oli kaukana tavallisesta dekkarista, elokuvassa näytettiin kurjuutta, raakaa seksiä ja väkivaltaa. Leikkaaja ja ohjaaja Mario Serandrei kirjoitti: "Non so come potrei definire questo tipo di cinema se non con l’appellativo di 'neorealistico' ", eli: En tiedä miten voisin määritellä tämäntyyppisen elokuvan, ellen etiketillä "neo-realistinen". Elokuva oli yhteiskunnallisesti kriittinen. 
Vittorio Mussolini, diktaattorin lehtimiespoika poistui ensi-illasta ovet rämäkästi paukkuen ja huusi: "Tämä ei ole italia!"  Italia oli fasistien vallan alla ja elokuva kiellettiin ja tuhottiin. Kaikki myöhemmät kopiot on tehty ohjaajan omasta varakopio -negatiivista. Myös USA:n levitys kohtasi ongelmia. Visconti ei ollut sota-aikojen tiimellyksessä onnistunut varaamaan romaanin oikeuksia, joten MGM alkoi tuottaa elokuvasta omaa versiotaan. Tay Garnett:in versio The Postman Always Rings Twice ilmestyi 1946. Elokuvaa ei saanut tästä samaisesta syystä esittää Italian ulkopuolella ennen vuotta 1976.
Elokuvan realisimi on neorealismille tyypillisesti raakaa ja rujoa. Pitkissä syväterävissä otoksissa paljastuu valtava määrä yksityiskohtia jotka kertovat omaa tarinaansa. Sekaisessa keittiössä istuu väsynyt nainen ja nukahtaa. Raaka seksi ja murha saavat syvennetyn selityksensä ympäristönsä kautta ja siten uusia luokkatietoisia merkityksiä. Visconti seuraa romaanin juonta lähes orjallisesti vaikka onkin sijoittanut tapahtumat italiaan ja lisännyt yhden henkilön. Kuitenkin dekkari on muuttunut joksikin suuremmaksi ja uskottavuudessaan syvemmäksi, pakonomaisen intohimon kuvaukseksi.
Visconti ei tehtaillut elokuvia. Tämän mestariteoksen jälkeen hän siirtyi heti dokumenttielokuvan puolelle. Giorni di gloria (Kunnian päiviä), yhteisohjauksena, (1945) ja hän ohjasi paljon enemmän teatteria kuin elokuvia. Vuoteen 1973 mennessä hän oli ohjannut 43 teatteriesitystä ja parikymmentä oopperaa. Elokuvia syntyi "vain" 17 kpl, niistä toinen vasta 5 vuotta ensimmäisen jälkeen.
Vittorio De Sica ja Umberto D
Jos pitäisi näyttää yksi elokuva ja siitä yksi kohtaus. Vittorio De Sica'n Umberto D. (1952) Neorealismin joutsenlauluksi sanottu elokuva alkaa vangitsevalla joukkokohtauksella, jossa vanhukset vaativat enemmän eläkettä, näistä päähenkilöksi valikoituu yksi. Elokuvasta valitsisin edustavimmaksi kohtauksen, jossa päähenkilö katselee (kameran kiertäessä tarttumatta mihinkään) asuntolansa keittiötä, jossa hotellin apulainen työskentelee. 
He huomaavat keskustellessaan katossa muurahaisia joita mitenkään alleviivaamatta tyttö yrittää häätää pois palavalla paperilla. Tila on samanaikaisesti kaunis ja loistelias, sekä uskomaton läävä. Ihmisten välillä on aitoa lämpöä ja välittämistä, mutta toisaalta ei mitään luottamusta. Koti ei ole turvapaikka vaan silkka välttämättömyys, johon ei ole itsestäänselvää oikeutta, vaikka siihen olisikin tottunut. Kamera onnistuu selittelemättä kuvaamaan pintatodellisuuden alla piilevän raadollisuuden. Elokuvassa on myös kohtaus jossa Vittorio De Sica itse esittää päähenkilön entistä johtajaa, joka ei enää tarjoa töitä. Näin tapahtui myöhemmin myös todellisuudessa, sopimukseen kuului, ettei esittäjä, joka ei ollut aiemmin esiintynyt missään elokuvassa, saanut enää esiintyä muissakaan elokuvissa.
Muita neorealismin tekijöitä
Vittorio De Sican Polkupyörävaras, The Bicycle Thief, (1948) on usein esitetty neorealismin ikonina ja puhtaimpana edustajana. Siinä näytetään piinallisen selvästi mitä seuraa kun työpaikan edellytyksenä oleva polkupyörä varastetaan. Myös neorealismin huipputeos Umberto D (1952),  on Vittorio De Sican ohjaama. 
Roberto Rossellini, kuvatessaan elokuvaa Rooma Avoin Kaupunki, Roma città aperta (Rome, Open City 1945) pestasi tuolloin torilla karikatyyrejä piirtelevän Federico Fellinin luomaan gageja ja koomisia repliikkejä. Yhteistyö jatkui ja 50 luvulle tultaessa Fellini alkoi jo itse tehdä elokuvia. Vuodesta 1953 lähtien Fellini siirtyi jo muihin tyylilajeihin. 
Neorealismin tuotteliain käsikirjoittaja
Neorealismin voisi myös henkilöidä yhteen käsikirjoittajaan; Cesare Zavattini (1902-1989) joka teki yhteistyötä erityisesti Vittorio De Sican kanssa. Valmistuttuaan Parman yliopistosta hän kirjoitti kaksi menestynyttä romaania: Parliamo Tanto de Mi -Let's Talk About Me (1931), ja Il poweri sono matti - The Poor Are Grazy (1937) ja sen jälkeen ensimmäisen elokuvansa Darò un milione - I'll Give a Million (1935) jossa näytteli pääosaa itse Vittorio De Sica
Cesare Zavattini kirjoitti elämänsä aikana 126 elokuvaa, joista Vittorio De Sica ohjasi ( tai oli näyttelijänä ) 26:ssa.
Neorealismin ilmaisukeinoja
Neorealismi synnytti lyhyessa ajassa lukuisia elokuvia, joita hatarasti yhdistää joukko ilmaisukeinoja: 1) Amatöörinäyttelijöitä käyttämällä haettiin tietoisesti mahdollisimman aitoa ilmaisua, josta puuttuisi ainakin ammattinäyttelijöiden käyttämät maneerit. Samalla voitiin lukuisien ehdokkaiden joukosta valita juuri oikeanlaiset kasvot tai ruumiinrakenne ja ikä, ehkä henkilön siviiliammatti auttoi elokuvan aiheen kansatieteellisyydessä, joka oli yhä myös yksi tärkeitä elokuvan merkitystekijöitä. Elokuvatähtien asemesta päätettiin kuvata oikeita köyhiä ja rääsyläisiä. Yksi tyylilajin peruspiirteitä on se että kuvaukset tapahtuivat usein aidoissa ympäristöissä, eivät studioissa kuten siihen asti oli totuttu. Tähänkin oli olemassa hyvä luonnollinen syy, studiot oli tosiaan pommitettu maan tasalle. Mutta jos aiemmin viihdyttiin  studioissa, siellä oltiin ihan muista syistä, nyt myös haluttiin näyttää aitoja paikkoja ja asialla oltiin myös dokumentointimielessä. 
2) Käytettiin eettiseiä aiheita, joissa on paljon yhteiskuntakritiikkiä, kurjuuden syitä, ja rikoksen seurauksia näytetään ilmi. Elokuvaa pyrittiin myös käyttämään eettisesti ja moraalisesti oikein. Hyöty elokuvasta ei kuitenkaan yleensä mennyt aina ihan oikeaan osoitteeseen vaikka tekijöiden pyrkimykset olisivat olleet hyvinkin vilpittömiä. Monesti elokuvan päätähtenä kuuluisaksi muuttunut peruskansalainen menetti siviiliammattinsa, muttei voinut toisaalta enää jatkaa elokuvien tekijänäkään. Elokuvan tekeminen saattoi olla syrjäseudun kylälle valtava elämys, mutta hyödyt jäivät näkemättä, eikä ehkä ollut helppoa toipua todellisuuteen, joka jatkui muuttumattomana, tai meni ehkäpä vielä entistäkin huonommin. Olennaista taisi olla vain uusi asenne, eli työilmapiiri oli aidosti demokraattinen eikä henkilöhahmoihinkaan suhtauduttu 'helpon' tuomitsevasti. Katoliset, uskonnolliset asenteet ja marxilaisetkin ajatukset sekoittuvat tunneperäisessä ilmaisussa jossa henkilöitä ja heidän tilannettaan vain katsotaan, todistetaan, ei analysoida tai edes oikeastaan oteta kantaa, sekin jätetään katsojalle. Hahmojen sisäistä maailmaa ei voi nähdä, ei siis psykologisoida.
3) Jälkiäänityksen käyttö on tavallista, puheissa suositaan paikallisien murteiden käyttöä, mikä li omiaan tuomaan todentuntua hahmoihin. Hahmot  (ainkin jälkiäänitysstudiossa) saivat siis käyttää omaa puhetapaansa. Dubbauksen käyttö vapautti äänityöskentelyn omaksi prosesssikseen ja antoi ohjaajalle enemmän vapautta kuvauksien järjestelyyn, (mise-en-scene) kuva olikin usein jopa dokumentaarinen kun käytössä olivat aidot kuvauspaikat sekä ne samat ihmiset, jotka siellä normaalistikin olivat. Monet ohjaajat eivät luopuneet jälkiäänityksen käytöstä vaikka tyylilaji vaihtuikin, esim Fellini halusi aina ohjata näyttelijöitä kuvauksen aikana, eikä hän olisi voinut olla äänessä jos kaikki olisi äänitetty samalla.  Puhe oli usein Toisaalta joissakin elokuvissa mentiin jopa niin pitkälle että teksti käytettiin paikallisilla murreasiantuntijoilla ja muutettiin vanhahtavaksi että tarvittiin vielä selkokielinen tekstitys, jotta tavallinen yleisö olisi ymmärtänyt mitä puhutaan.
4) Erikoisefektien käyttöä välteltiin valaisussa ja leikkauksessa, pyrittiin puhtaaseen ja selkeään elokuvailmaisuun jossa elokuvalliset trikkikeinot tai päällekkäiskuvat eivät tule katsomiskokemuksen tielle hämärtämään merkityksiä. Valaisussa käytettiin yleensä vain luonnonvaloa, eikä leikkauksessa tai kuvauksessakaan käytetty epäluonnollisia efektejä. Kamera pidettiin jalustalla ja kuvan sommittelu oli tarkkaa. 
Neorealismin loppu ja  perintö
Neorealismin kukoistuksen aikakausi päättyi varsin nopeasti. Itseasiassa neorealismi ei ollut edes omana aikanaan kovin hyvä kassamagneetti, vaan italialainen yleisö katsoi mieluummin amerikkalaisia elokuvia, joita sodan jälkeen saikin vuokrattua verrattoman halvalla. Monille italialaisillekin saattoi jäädä koko genre jäädä aika vieraaksi.
Neorealismin merkitys onkin tullut esille vasta paljon myöhemmin, kun jo menestyneiden eturivin elokuvaohjaajien haastatteluista on käynyt ilmi että lähes jokainen nykyään elokuva-alalla menestynyt henkilö vannoo noiden samojen muutamien elokuvien olleen vaikuttamassa, jollei ihan ammatin valintaan, niin ainakin omaan elokuvailmaisuun.
Aki Kaurismäen elokuvat ovat paljon velkaa neorealisteille. Muistan hänen jossakin tilaisuudessa itse sanoneen elokuvan olevan lavasteille alisteinen ja elokuviensa kuvaavan jotakin unelmien ja kuvitelmien mennyttä lapsuuden ja nuoruuden aikaa, jota ei oikeasti ollut koskaan sellaisenaan olemassa, mutta joka on todempaa kuin tosi kun se on elokuvassa.
 On sanottu että Umberto D:n jälkeen ei Neorealismiin ollut enää mitään lisättävää, ja sen jälkeen tehdyt elokuvat lähinnä asittelivät toinen toistaan paremmin varusteltuja naisnäyttelijättäriä kuten Sophia Loren, Gina Lollobrigida, Silvana Pampanini, Lucia Bosé, Barbara Bouchet, Eleonora Rossi Drago, Silvana Mangano, Claudia Cardinale, ja Stefania Sandrelli ilmankos alettiinkin puhua vaaleanpunaisesta neorealismista Pink Neorealism.. Termi kuitenkin vaihtui pian Commedia dell-italia:ksi. 
Fellinin La Strada (1954) on neorealistinen tragedia ja sitä voi pitää merkkinä murroksesta ulos neorealismista. Kuin enteillen sen sirkusmaisemat viittaavat monien neorealistien siirtymistä ns. Commedia dell-italiaan, jossa kierrätettiin Commedia Dell'arte -perinteen hahmoja ja juonikuvioita elokuvan maailmoissa. Tämä uusi genre toi maailman tietoisuuteen italialaisen koomikon prototyypin nimeltään Antonio Focas Flavio Angelo Ducas Comneno De Curtis di Bisanzio Gagliardi, eli lyhyesti Totò (1898–1967). 
Fellinin La Doce Vita, -elokuva on selkeä vedenjakaja. eikä sitä enää voi pitää neorealistisena, vaikka joitakin elokuvan kohtauksia voisi vielä ajatella sen tyylisiksi. Elokuva muutenkin on melkoinen virstanpylväs elokuvahistoriassa. Elokuvan voisi nähdä kuvaavan vuoden 1949 tapahtumia, jolloin Ingrid Bergman otti henkilökohtaisesti kirjeellä yhteyttä varhaisella neorealistisella elokuvallaan Rooma - Avoin kaupunki (1945) maailman kuuluisuuteen nousseeseen ohjaajaan Roberto Rosselliniin ja muuttikin pian italiaan tekemään elokuvia ja kohu-avioliittoon  Rossellinin kanssa 1950-56.( Tosin jälkeenpäin katsoen Rossellinin elokuva Rooma Avoin Kaupunki ei vielä ollut puhtaasti neorealistinen, vaan pikemminkin melodraama, jossa pahat on pahoja ja hyvät hyviä ). 
Mielenkiintoista olisi myös verrata samoihin aikoihin rapakon toisella puolella kuvattuja elokuvia joista pistää silmään Hitchcockin Notorious, thrilleri joka on valmistunut 1946 eli juuri neorealismin alkaessa. Siinäkin on nähtävissä ahdistusta ikäänkuin tekijä olisi halunnut kertoa jotakin pakkomielteisestä julmuuksista, joista ei olisi saanut aikanaan puhua. Elokuvassa myös näytteli Ingrid Bergman, joka jonkin aikaa elokuvan kuvauksien jälkeen muutti italiaan. Neorealismin aikaan yhdysvalloissa oli suosittuna genrenä ns. Film Noir, jonka ehkä vahvin elokuva, Howard Hawksin ohjaama Syvä Uni The Big Sleep, kuvattiin myös 1946, sekin perustuu dekkariin (kuten  Ossessione). Raymond Chandlerin Philip Marlowe -etsivistä kertovan sarjan ensimmäinen elokuva loi pitkäksi aikaa film noir -standardin. Voisiko näiden elokuvien samanaikaista mestarillisuutta selittää jokin yhteinen tekijä, kuten toisen maailmansodan kauhujen julkitulo, tai jokin muu seikka. Olisivatko elokuvat voineet vaikuttaa toisiinsa? Huomasin  kysymyksen tätä esseetä kirjoittaessani, mutta kysymykseen vastaaminen vaatisi kyllä kokonaan toisen tutkimuksen.
KIRJALLISUUS 
Film History: An Introduction (Kristin Thompson & David Bordwell 1994/2002)
Historical dictionary of italian cinema (Gino Moliterno 2008)
A New Guide to Italian Cinema (Carlo Celli, Marga Cottino-Jones 2007)
LINKKEJÄ
 http://en.wikipedia.org/wiki/Cinema_of_Italy Italian cinema
http://www.greencine.com/static/primers/neorealism1.jsp Neorealism
http://www.nytimes.com/2009/03/22/magazine/22neorealism-t.html Neo-neorealism

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti Ajatustehtaalle: